— Ei minua haluta.
— Tule nyt vain, se virkistää sinua.
— Ei minua vaivaa mikään.
— Se ei ole totta. Olet alati synkkämielinen. Etkä enää pidä minusta, siinä kaikki!
— Onko se minun syyni?
Toisinaan hän tuntui katsovan Antonionkin kuuluvan siihen, mikä edusti kaupunkia ja kaikkea, mihin hänen joukkovihansa kohdistui. Sellaisina hetkinä hänen miehensä tuntui hänestä verettömältä, eloisuutta vailla olevalta sivuhenkilöltä, tuollaiselta merkityksettömältä henkilöhahmolta, jotka häipyivät näkymättömiin sadeusvan verhoamassa maisemassa, josta hän itse kohosi etualalla suunnattoman suurena ylpeydessään ja itsekkyydessään.
* * * * *
Mutta lopulta lämmin ja valoisa kevät sentään tuli todenteolla. Joukko kukkia myyskenteleviä miehiä, naisia ja lapsia hääri kaduilla, joiden pohjukoissa Reginan likinäköiset silmät erottivat sulavaan metalliin vivahtavaa kiiltoa.
Via Nazionalella, Corsolla ja Via del Tritonella liikkui ryhmittäin naisia, joiden kasvoihin säteilevä ilma ja vaaleat puvut loivat keväistä raikkautta, ja ilmassa kiiri kullanhohteista tomua. Ruusuja täyteen sälytettyjä ajoneuvoja kiiti ohi. Punaiset autotkin surisivat ja porhalsivat ulvoen kuin valosta huumautuneet, kukilla seppelöidyt hirviöt.
Regina kulki ehtimiseen käsi Antonion kainalossa, harvemmin yksin, väkijoukossa, yksin keskellä kaikkia noita iloisia naisia, joiden huolettomuutta hän kadehti ja halveksi, keskellä noita tyttöheilakoita: nauravia ystävättäriä, sisaria, koulutovereja, joiden seuraan hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut liittyä huolimatta katkerasta kiduttavasta yksinäisyydentunteestaan.