Eräänä päivänä kulkiessaan Termini-aukion poikki Regina näki Arduinan, yllä vanhastaan tuttu musta silkkipuku, jonka selkäpuolella oli vanhannäköiseksi tekeviä poimuja. Regina koetti väistää kälyään, mutta se oli jo myöhäistä.
— Kävin juuri luonasi, mutta ethän sinä ole koskaan kotona, eikä sinua enää näe missään! Arduina sanoi ja toimitti. Mikä sinua vaivaa? Mitä puuhaat? Mistä tulet? Äitikin valittaa… miksi ei sinulla ole perillistä?
— Miksi ei itselläsi ole perillistä? Minne olet menossa? Kuinka hieno sinä oletkaan. Regina huomautti ivallisesti.
— Olen matkalla Grand Hotelliin tervehtimään erästä upporikasta »missiä». Tuletko mukaan? Se varmaankin maksaa vaivan.
Regina lähti kälynsä mukaan, kun ei tiennyt, mitä tekisi muutakaan.
Auringonlasku valoi Termeihin ja katujen reunoilla kasvaviin puihin oranssinväristä hohdettaan. Puutarhassa melusivat lapset, ja lukemattomien lintujen visertely kuulosti puron solinalta. Ja kaiken yläpuolella, avaran, valoisan piazzan ja loiskivan suihkulähteen yläpuolella, jonka vesi pulppuili esiin läpikuultavana kuin lasi ja sateli helminä altaaseen, joka näytti jättiläiskokoiselta Muranon maljakolta — kaiken tämän yläpuolella säteili kultakirjaimin nimi Grand Hotel kuin kaiverrettu kirjoitus temppelin korkeassa otsikossa.
Käytävän pylväiden edessä ja itse pihahallissa vilisi vaunuja, palvelijoita erivärisissä livreoissa, herrasmiehiä silkkihatut päässä ja hienoja naisia. Hovivaljakko, jonka eteen oli valjastettu kaksi kiiltävän mustaa hevosta, pisti silmiin muiden ajoneuvojen joukosta.
— Kuningatar näyttää olevan tuolla sisällä — odotetaan vähän, Arduina sanoi.
— Hyvästi siis, Regina virkkoi hankkiutuen poistumaan. Missä on jo yksi
»Regina», siellä ei enää tarvita toista.
— Hyvänen aika, kuinka olet itserakas! — Arduina huudahti teeskennellyn epätoivoisesti. Mennään sitten sisään!