Sinä hetkenä hän vaistosi sen taudin laadun, jollaiseksi hän sanoi sisintään kaivavaa kärsimystä. Tämä tauti ei aiheutunut kyynelin ikävöidyn synnyinkodin menettämisestä, vaan kaikkien niiden unelmien haihtumisesta, jotka olivat täyttäneet menneisyyden ja sulostuttaneet hänen hengittämänsä ilman, paikat, joilla hän oli liikkunut, polut, joilla oli kulkenut. Niistä unelmistaan hän ei ollut vastuunalainen, ne olivat syntyneet hänen mukanaan, ne olivat siirtyneet hänen vereensä hänen hallitsemaan tottuneen ylimysrotunsa verestä.
Miss Harris lähestyi soppea, jossa nuo kaksi pikkuporvarillista rouvaa istuivat, laahaten perässään pitkää vaaleankeltaista laahustaan kulkien kissamaisen pehmein kiemurtelevin liikkein. Molemmat vierasmaalaiset naiset seurasivat häntä puhuen hänen kanssaan ranskansotkua, jota oli mahdoton ymmärtää.
Arduina sai nousta seisoalleen ja hymyillä erittäin nöyrästi, ennenkuin miss Harris suvaitsi tuntea hänet; hän puristi tämän kättä ja puhutteli häntä musertavan alentuvasti. Senjälkeen kaunis ulkomaalainen nainen istuutui laahus kierettynä jalkojen ympärille ja alkoi puhua. Hän oli väsynyt, ikävystynyt: hän oli ollut ajelemassa autolla ja yksityisvastaanotossa paavin luona, ja puolen tunnin kuluttua hänen oli määrä lähteä hyvin ylhäisen naisen viimeiseen vastaanottoon. Reginalle hän ei suonut katsettakaan, ja hetken kuluttua hän näytti unohtavan Arduinankin ja kahden muun vieraan naisen läsnäolon. Hän puhui melkein kuin itsekseen, kokonaan oman kauneutensa ja loistonsa lumoissa, kuin tähti, joka tuikki yksinomaan itseään varten. Koko talvipuutarhan yleisö katseli häntä, sekä läheltä että kaukaa.
Regina koki sisimmässään värähtelevää nöyryytyksen tunnetta. Hän luuli kutistuneensa kokoon yksinkertaisessa puvussaan, häpesi kaulaliinaansa, ja kun Miss Harris pyysi tarjota heille teetä, Regina kieltäytyi vihamielisen jäykästi.
Heidän poistuessaan Grand Hotellista Regina tunsi jälleen rinnassaan tuota lapsellista vihaa, joka oli vallannut hänet Costanzi-teatterissa.
— En käsitä, mitä sinulla oli täällä tekemistä, hän sanoi kälylleen. Miksi kuuntelit niin orjamaisen nöyrästi tuota naista, joka tuntui tuskin huomaavan läsnäoloasi?
— Mutta sinä näytit kuuntelevan yhtä nöyrästi!
— Minäkö! Olisin tahtonut kiristää teitä kaikkia kurkusta. Hyvä Jumala, kuinka olette typeriä, te naiset!
— Mutta Regina hyvä! käly sanoi tyrmistyneenä. En ymmärrä sinua!
— Sen hyvin tiedän. Mitä sinä yleensä ymmärrät! Mitä sinä teet tällaisissa paikoissa? Mitä sinulla on tekemistä noiden ihmisten kanssa? Etkö ymmärrä, että he ovat maailman valtiaita ja että me olemme orjia?