— Mutta onhan meillä älykkyytemme. Me olemme tulevaisuuden valtioita. Etkö kuule meidän puukenkiemme kolketta ponnistellessamme kohti korkeuksia ja heidän silkkikenkiensä kahinaa, jotka liukuvat kaltevaa pintaa alas?
— Me? Sinä? Regina sanoi osoittaen kälyään sormella, äänessä ylenkatsetta.
— Pidä varasi, jäät vaunujen alle! Arduina huudahti tempaisten hänet taaksepäin.
— Siinä näet, miten he polkevat meitä. Mitä on älykkyys? Onko sitä yleensä olemassa? Mitä se merkitsee silkkilaahuksen rinnalla?
— Vai kadehdit sinä heidän silkkilaahuksiaan? Arduina sanoi naurahtaen hyvänsävyisesti.
— Sinä olet hassu! Regina huudahti raivostuneena.
— Suuri kiitos! Arduina virkkoi silti loukkaantumatta.
Palattuaan kotiin Regina heittäytyi etuhuoneen leposohvalle ja loikoi siinä lähes tunnin potkien jalallaan pöytäkellon tahdissa, joka säännöllisesti naksuttaessaan tuntui tuon pienen asunnon sydämeltä.
Hän tunsi tuskallisen nöyryytyksen ryöpyn virtaavan sydämeensä. Olihan tuo vähälahjainen Arduinakin arvannut, mikä häntä vaivasi.
Päivänvalo alkoi sammua viereisessä huoneessa, ja pieni ruokailuhuone, joka oli pihan puolella, oli jo harmaiden varjojen peitossa. Avoimista ovista himmeä valonvälke hiipi matolle eteiseen, jonka sopissa hämärä yhä sakeni. Regina ajatteli: