— Hämärä! Kuinka kammottavaa se on! Minkätähden? Ei, ei se ole kammottavaa, se on vielä pahempaa; se on ikävystyttävää, painostavaa. Tuhat kertaa parempi on pimeä, täydellinen yö. Pimeässä vallitsevat tuska, epätoivo ja kapinanhenki. Se kaikki on vielä elämää, jotavastoin hämärässä kaikki on ikävää, kurjaa ja kituvaa. Parempi olla kerjäläinen kuin pikkuporvari. Kerjäläinen voi huutaa ja sylkeä maailman mahtavia vasten kasvoja. Pikkuporvari vaikenee. Hän on kuollut sielu, hän ei voi, ei saa puhua. Mitä hän sitten tahtoo? Eikö hänellä jo ole riittävästi sitä, mitä tulevaisuudessa on kaikilla? Hänen osuutensa on jo määrätty. Jos hän haluaa enemmän, hän saa kuulla olevansa kunnianhimoinen, itsekäs ja kateellinen. Vähäjärkisetkin kohtelevat häntä sellaisena.
— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet. Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuin me, kaikki elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan, koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi minä nyt elän?
Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin. — Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.
— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus. Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento, aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin, sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni, ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan. Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä elämä hyödyttää?
Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt hänen sielunsakin.
Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään, avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.
Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta. Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.
Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä, heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.
Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:
— Heti kun hän palaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle: Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa, ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä taivaankin näkyvistä…