— Niin, tavallaan sinunkin vuoksesi, Paulu vastasi vakavasti. Kuulehan, Annesa, aioin ensin puhua äidin kanssa kysyäkseni häneltä neuvoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi, ettei hän osaa neuvoa minulle muuta, kuin että minun pitää täyttää velvollisuuteni. Sanon siis sinulle… sinä epäilemättä jo ymmärrät.
— Minäkö? En ymmärrä, Annesa kuiskasi nostaen silmänsä, jotka koko ajan oli pitänyt maahan luotuina, ikäänkuin uni olisi niitä painanut.
— Etkö ymmärrä? Tahdon ottaa sinut vaimokseni, Annesa. Vien sinut mukaani pois täältä, muutamme lähelle kaivosta. Silloin ei kukaan voi erottaa meitä toisistamme.
Paulu ei sanonut, ehkä sentähden, ettei edes itse ollut selvillä siitä, että oli tehnyt tämän päätöksen osaksi omaa etuaan silmälläpitäen. Hän tarvitsi seuraa kestääkseen yksitoikkoisuuden ja ikävän Lulan karussa vuoristossa ja hän tarvitsi naisen apua varsin vähäistä tyydytystä tuottavassa ravintoloitsijan toimessaan. Tosiasiassa ajatus, että hän naisi Annesan tai ainakin ottaisi tämän mukaansa, oli rohkaissut häntä tekemään päätöksensä.
Paulu odotti joka tapauksessa, että Annesa iloitsisi tästä suuresti.
Mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän tai ei ehkä uskonut hänen sanojaan.
Toistamiseen Annesan valtasi outo, tukahduttava ja pyörryttävä tunne.
Hän luuli kuulevansa jostakin kaukaa salaperäistä, surullista ivanaurua.
— Miksi naurat? Paulu kysyi ihmeissään. Mitä nauramista siinä on? Et enää usko, mitä sanon. En siis puhu enempää. Sen sanon vain, että saat nähdä, olenko valehtelija. Puhumme tästä tarkemmin huomenna. Nyt minäkin menen nukkumaan. Olen väsynyt, täällä on kylmä, ja sinussa on kuumetta.
Hän astui pari askelta, mutta kääntyi ja sanoi vähän ivallisesti:
— Vai eikö sinua haluttaisi tulla kanssani kaivosalueelle?
Annesa ei vastannut, mutta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Ja kaikki, mitä ihmisen itkussa on katkerinta: epätoivo, tunnontuskat, viha kohtaloa kohtaan, joka hirveäksi nautinnokseen kiduttaa ihmislapsia, väreili hänen itkussaan.
Paulu oli tottunut näkemään totisen ystävättärensä usein itkevän. Toisinaan hän heltyi, toisinaan taas suuttui. Nyt, kun hän ei voinut muuten selittää Annesan kiihoittunutta mielentilaa, hän arveli sen johtuvan ilosta tai vastarakkaudesta, jota Annesa kaiketi tunsi sinä hetkenä.