Mutta ollessaan itse iloinen Paulu tahtoi nähdä toisetkin iloisina.
— Lopeta jo, Annesa! hän virkkoi; tiedäthän, etten tahdo nähdä sinun itkevän. Olemme molemmat itkeneet tarpeeksi. Nyt on jo aika lakata. No, sano minulle jotakin hauskaa, ennenkuin eroamme; ethän totisesti ole avannut suutasi muuta kuin sanoaksesi ikäviä asioita. Kun vain tahdot, osaat puhua oikein kauniistikin. Sano nyt minulle hyvä sana, niin menemme kumpikin levolle. Kulunut päivä on ollut ylen pitkä ja vaivalloinen. Nyt kaikki kuitenkin on ohi. Miksi itket, tyttö? Usko pois, kaikki ikävä on nyt ohi, ja kaikille koittaa rauhallinen aika.
Annesa itki kasvot miehen povea vasten. Hän olisi tahtonut kuolla näin, sulaa kyyneliin, nukahtaa ainiaaksi. Kuolettava väsymys painoi hänen hartioitaan. Jokainen Paulun sana oli hänestä suloinen ja samalla tuskallinen.
Paulu koetti irtaantua hänestä, mutta se ei onnistunut. Annesaa peloitti hirveästi, että Paulu kulkiessaan vanhuksen huoneen läpi huomaisi rikoksen, mutta häntä peloitti myös jäädä yksikseen, vaikka häntä nukuttikin. Kaikkien kuumetautisten ja suurten vaarojen ahdistamien ihmisten tavoin Annesaa kammotti jo nukkumisen ajatuskin.
Paulu, joka oli uuvuksissa, halusi vetäytyä huoneeseensa ja vei hänen mukaansa keittiön ovelle. Mutta kun Annesa näki kynttilän, jonka oli asettanut lattialle lähelle liettä, hän alkoi jälleen vapista ja painautui hampaat kalisten lähemmäksi Paulua.
— Älä sentään tukehduta minua! Paulu kuiskasi leikkisästi.
Annesa hellitti äkkiä jäykistyen otteensa. Mutta jotta Paulu ei olisi poistunut, hän alkoi puhua. Tuntui kuin hän olisi houraillut:
— Odota! Tahdon sanoa sinulle jotakin. Sitä varten ei ole välttämätöntä odottaa huomiseen. Tulen mukaasi kaivokselle. Jos tahdot, olen valmis lähtemään huomenna tai vaikka jo tänä yönä. Kuinka oletkaan voinut ajatella muuta? Et tunne minua, jollet tiedä, että seuraisin sinua maanpakoon, kauas vieraisiin maihin, toisiin maanosiin. Jos tekisit rikoksen, tulisin kanssasi vankilaan, kantaisin kahleitasi, en koskaan hylkäisi sinua, pistäisin käteni sinun ja kahleittesi väliin…
— Toivotaan, ettei sitä toki tarvita, Paulu virkkoi osoittamatta erityistä mielenliikutusta.
— Kuule, Paulu, tahtoisin vielä sanoa sinulle jotakin… odota! hän pyysi pyyhkäisten kädellään otsaansa. Pyydän, ettet puhu äidillesi meidän asioistamme. Älä mainitse siitä kenellekään.