— Pelkäätkö Gantinea?
Sulhastaan Annesa ei ollut vähääkään ajatellut. Hän pudisti päätään.
— Sano vain äidillesi, että aiot lähteä kaivokselle ja että otat minut mukaasi palvelijattareksesi, sillä ethän voi yksin tulla toimeen siellä. Silloin he kyllä päästävät minut lähtemään. Voimmehan sitten myöhemmin mennä naimisiin, jos niiksi tulee. Minä puolestani en sitä vaadi, minulle riittää, ettet hylkää minua! Jos Jumala on olemassa, hän antaa meille anteeksi. Antavathan papit synninpäästön kaikesta? Mitä arvelet? Antaahan pappi Virdis minulle synninpäästön, siitä olen varma.
— Äitini suostuu pikemminkin avioliittoomme kuin siihen, että lähtisimme muuten niin kauas.
— Sepä ikävää, mutta minä lähden mukaasi vaikka vastoin äitisi tahtoakin. Suutelen hyväntekijöitteni käsiä, mutta lähden kanssasi, Paulu. Minä karkaan, jos sinä menet pois! Annesa jatkoi puristaen rajusti hänen kättään. Ethän jätä minua tänne? Muista, mitä olet luvannut! En tahdo, että otat minut vaimoksesi, mutta pyydän, että viet minut pois. Sen olet luvannut, Paulu! Voi Paulu, Paulu!
— Mikä sinun on, Annesa? Paulu kysyi levottomana. Olen luvannut ja pidän myös lupaukseni. Mene nyt vihdoinkin nukkumaan. Ota jotakin lääkettä; etkö tunne, että sinussa yhä vielä on kuumetta? Mene nyt. Jos olisin tiennyt sen, en olisi puhunut sinulle mitään tänä yönä.
Mutta Annesa ei tarkannut Paulun sanoja; hänen ajatuksensa harhailivat muualla.
— Onko se kaivos kaukanakin?
— Ei sinne ole pitkä matka. On kuljettava Nuoron kautta; sieltä on viiden, kuuden tunnin ratsastusmatka. Mutta hyväinen aika, mene toki nukkumaan, hyvä lapsi. Puhumme kaikesta huomenna. Menen varpaisillani huoneen läpi, jottei se vanha tuittupää herää. Pane ovi kiinni ja mene maata. Kas niin, Annesa, älä suututa minua!
Paulu suuteli häntä vielä, mutta tunsi hänen huulillaan kyynelten suolaisen maun. Sitten hän meni keittiön läpi varoen kolistelemasta, ja Annesa oli suunniltaan ilosta huomatessaan, ettei hän ottanut kynttilää mukaansa.