Silmät tuijottaen ja henkeänsä pidättäen Annesa kuunteli; mutta kun Paulun hiljaiset askeleet häipyivät kuulumattomiin, hänestä tuntui, että hän oli yksin maailmassa, kaikkien hylkäämänä sen oven kynnyksellä, joka johti kauhun ja kuoleman asuntoon.
Hetken epäröityään hän meni sisälle, mutta ei rohjennut astua huoneeseen, vaikka hirvittävä voima tuntuikin vetävän häntä sinne. Hän istuutui lieden ääreen samaan paikkaan, jossa oli istunut kauan muutamia tunteja aikaisemmin, ja kaiveli tuhkaa puikolla. Tuli oli kokonaan sammunut. Hänen oli vilu, mutta hän ei uskaltanut eikä jaksanutkaan liikkua.
Hän asetti jälleen kyynärpäät polville, laski päänsä käsien varaan ja kuvitteli, että hänen päänsä huimaavasti pyöri kaulan ympäri. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi liikahtanut tästä paikasta mihinkään koko yönä. Kaikki oli ollut unta, ensin hirvittävää, sitten surullista, mutta samalla vienoa. Ukko nukkui vielä, Paulu ratsasti yhä maantiellä yllään märkä sadetakki.
Kuumeen harhanäyt alkoivat ympäröidä häntä; ne ilmestyivät ja haihtuivat kuin utuhaamut. Aika ajoin hän tunsi muutamia niistä: ukko Castigun, pastori Virdiksen, Rosan, Gantinen. Mutta sitten nuo utuolennot muuttelivat eriskummaisesti muotoaan. Ukko Castigu hymyili hänelle hänen nuoren sulhasensa lapsensuulla. Papin kauhtanan poimujen lomasta pilkistivät esiin Rosan muodottomat kasvot. Ja sadetakkiin pukeutunut mies, joka ratsasti aaveenomaisella hevosella, ei ollut Paulu, vaan salaperäinen olento, vanha kerjäläinen, joka oli matkalla Lula-vuoriston kaivokselle etsimään eksynyttä tyttöä! Annesa houraili ja vaikeroi. Unissaan hän kuitenkin kuuli oman valituksensa ja tiesi näkevänsä unta, mutta huolimatta ponnistuksistaan ei hänen onnistunut herätä. Tällaiseen horrostilaan hän oli vaipuneena useita tunteja pahojen unien häntä kiusatessa.
Herätessään vilusta kangistuneena hän muisti selvästi, mitä oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa kävivät äkkiä harvinaisen teräviksi, ja hän tiesi tarkalleen, mitä hänen nyt oli tehtävä. Kuume oli kadonnut, eikä hän enää tuntenut kauhua, ei pelkoa eikä epäröintiä. Hän oli jälleen teeskentelevä, vaitelias olento, joka ryhtyi taisteluun nurjan kohtalon kanssa. Mitä hyödytti vapiseminen ja tasapainon menettäminen? Hän ei välittänyt itsestään, kunhan vain hänen hyväntekijöilleen ei koitunut ikävyyksiä. Hän ei toivonut itselleen mitään tässä maailmassa eikä uskonut tulevaan.
Hän nousi ja haukotteli vilusta värjöttäen. Oli vielä pimeä, mutta kukot alkoivat kiekua, ja rattaat rämisivät jossakin kaukana kuun valaisemalla, kostealla tiellä. Öljylamppu paloi vielä, mutta kynttilä valaisi vaivaisesti, se kun oli palanut vinosti, levittäen kitkerää, käryävää mustaa savua.
Kuin paatunut pahantekijä Annesa ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin, ennenkuin kutsui hyväntekijöitään. Hän täytti lampun säiliön puolilleen, niisti kynttilää saksilla ja meni varovasti huoneeseen. Kaikkein ensiksi hän huolehti siitä, että sohva oli asiaankuuluvasti epäjärjestyksessä, sitten hän kauan katseli uhrinsa kasvoja. Niissä oli edelleen tuo kaamea naurunilme, mutta ne olivat muuttuneet kelmeän harmaiksi, ja silmät olivat vähän painuneet umpeen ja käyneet himmeiksi, lasimaisiksi. Hän olisi tahtonut liikuttaa ruumista ja saada sen toiseen asentoon, mutta siihen hänellä ei ollut rohkeutta, voittamaton inho esti siitä. Hän kuvitteli, että hänen sormensa olisivat tarttuneet kiinni ruumiiseen, jos hän olisi siihen kajonnut.
Sitten Annesa riisui kureliivinsä ja esiliinan ja laski ne tuolille, pörrötti tukkansa, hieroi kasvojaan ja luomiaan, pakottaakseen kasvoihinsa välinpitämättömän ilmeen. Tämän jälkeen hän kiipesi portaita yläkertaan ja kolkutti donna Rachelen huoneen ovelle. Miehet nukkuivat ylimmässä kerroksessa. Ukko Cosimu oli tehnyt vuoteensa ullakolle vilja- ja vihanneskasojen väliin.
Donna Rachelen oli tapana lukita ovensa. Hän nukkui vain muutaman tunnin yössä, mutta hänen unensa oli raskasta, ja Annesa sai kolkuttaa kolme kertaa, ennenkuin hän heräsi.
— Donna Rachele, avatkaa! Setä Zua on hyvin huonona; hän on kuolemaisillaan!