Hän poistui eikä palannut. Donna Rachele, Virdis ja Simone keskustelivat kauan. Sitten pappikin lähti luvattuaan järjestää kaiken hautajaisia varten.
Myöhemmin päivällä talo tuli täyteen väkeä: naapureita, sukulaisia ja ystäviä. Vanhat veljekset, jotka olivat olleet köyhien aterialla, tulivat niinikään, ja vainajan ystävä sanoi:
— Kuinka pian ihminen kuoleekaan! Vielä eilen ukko Zua uhkui elämää!
— Niin, hän hypähteli kuin jänis, joka odottaa sadetta! toinen veli huomautti ivallisesti.
Sitten tuli puuseppä tuomaan arkkua, ja ruumis laskettiin siihen mitaleineen ja ristiinnaulitunkuvineen. Muuan vanha nainen, kuolleen tuttavia, tarjoutui laulamaan itkuvirttä vainajan kunniaksi. Mutta don Simone epäsi tarjouksen. Tosin hän oli vanhan polven miehiä ja yleensä hyväksyi vanhat perinnäistavat, mutta tajusi silti, että eräät rahvaanomaiset tavat ja tottumukset olivat eläneet aikansa. Sitten hän käski Annesan ryhtyä päivällisen valmistuspuuhiin, vaikk'ei tavallisesti viritetä tulta pesään talossa, jossa on ruumis. Ja Annesa vetäytyi soppeensa vajaan, tyytyväisenä, kun pääsi joutumasta uteliaiden ihmisten huomion esineeksi, joita tungetellen kävi talossa pitkin päivää muka valittamassa donna Rachelen ja vanhuksien surua.
Piha oli autio ja tyhjä. Rosa oli lähetetty täti Annan luo, josta hänen oli määrä palata vasta myöhään illalla.
Aika kului. Annesa tunsi olevansa jo koko levollinen. Pian mykkä maa avaisi povensa ja nielisi hirvittävän salaisuuden. Mennessään keittiöön noutamaan jotakin kaapista hän kuuli syvän huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja huomasi sokean Niculinun istumassa nurkassa oven takana. Hän istui liikkumattomana ja jäykkänä, ja hänen valkoiset silmänsä raskaine luomineen tuijottivat tyhjään ilmaan. Hän ei näyttänyt aivan pian aikovan lähteä tiehensä.
— Mitä sinä täällä teet? Annesa kysyi levottomana. Vieraat ovat yläkerrassa, mene sinne.
— Entä mitä sinä teet?
— Minä valmistan ruokaa, hän vastasi ottaen lautasen kaapista.