— Kuolleet eivät enää syö, mutta elävät syövät vielä.
— Totta kai, onhan heillä suu syödäkseen! Mitä se sinuun kuuluu? Annesa sanoi suutahtaen. Söithän täällä eilen! Ja eikö isäsi ole kuollut.
— Niin, söin ja join, sokea nuori mies vastasi heikolla, lempeällä äänellään. Olen siis kylläinen. Missä Gantine on? Eikö hän palaa kotia tänään?
— Ei tänään, eikä huomenna. Hän on kaukana töissä San Matteon rinteillä.
— Entä missä don Paulu on?
— Mitä se sinua liikuttaa? Minua ei ollenkaan haluta puhua pötyä sinun kanssasi, Niculinu. Ole nyt hyvä ja mene matkoihisi.
— Annesa, sokea sanoi välittämättä hänen karskista sanoistaan, missä don Paulu on? Jos hän palaa kotiin, niin sano hänelle, etteivät kaikki eiliset kutsuvieraat olleet sitä mieltä, että aterioitsimme hurskaassa perheessä. Maailmassa on paljon ilkeitä ihmisiä.
— Olkoon vain! Tiedän, että Piran veljekset ovat puhuneet pahaa meistä saatuaan syödä ja juoda luonamme. Mutta meillä ei ole aikaa ajatella sellaista tänään…
— Mutta pitäisi varoittaa don Paulua, mies intti.
— Hän ei ole varoitusten tarpeessa. Jätä minut rauhaan, Niculinu.