— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos tarvitsette minua, lähettäkää sana.
Vihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan, ja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui puutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui lauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka alkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille asti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta. Viimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi harmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja hiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä vielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon kähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut vuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että yön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi laskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.
— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois täältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan, puhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta kiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille hartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä…
Kylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus väänsi hänen kasvojaan.
— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua koko yön.
Muutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei virkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja taivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän suuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun lammastarhan olevan, ja ajatteli:
"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan vuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille nälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja käydä lähteelläkin".
Mutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen häntä värisytti kiireestä kantapäähän.
— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja kamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan asiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa jo on sen niellyt?
Hän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen. Sitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen sairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti tulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä noutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen sen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi muuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume hiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi pahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.