— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä nukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi! Saammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.
— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan häntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi joutua; on jo myöhä.
Annesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta puolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen ja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella kohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään, ja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.
— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäen
Balloraa vastaan.
— Mitä on tapahtunut?
Rosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen olkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.
— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit hakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he vangitsevat, täti Rachelenkin…
— Täti Rachelenkin… Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja Ballora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa ikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi hengästyneenä:
— Kuinka se tapahtui?
— En tiedä… Saavuimme lähelle teidän porttianne… olin tuomassa Rosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku nainen sanoi minulle: "Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat koko talon väen ja… hakevat Annesaa." Silloin minä laskin maahan vesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun viedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!