Tästä tuli totisesti vielä kauheampi yö kuin edellinen oli ollut. Piilopaikastaan Annesa saattoi nähdä kirkkopihan, kivikkorinteen ja täti Annan majan. Tuli paloi siellä myöhäiseen yöhön; hän näki sisällä liikkuvan varjoja, luuli erottavansa Rosan itkun, ja epämääräistä hälyä. Mutta sitten seurasi hiljaisuus. Kirkkopihan ohi ratsasti mies. Taivas valkeni idässä. Hiukan rauhoittuneena hän nousi, pudisti ruumistaan ja alkoi pohtia asemaansa.
Missähän Paulu oli? Oliko hän palannut kotiin? Oliko hänetkin pidätetty? Entä kaikki muut? Ehkä Ballora oli erehtynyt.
— Kaikki on kenties pelkkää unta, hän ajatteli. Ballora on varmaankin puhunut joutavia. Eihän ihmisiä pidätetä noin vain silmänräpäyksessä. Minä hourailen, tämä kaikki johtuu vain kuumeesta.
Mutta sitten hän muisti, että edellisenäkin yönä hän oli luullut näkevänsä unta, vaikka kaikki oli ollut hirvittävää todellisuutta.
— Minä olen syypää kaikkeen, minä, kirottu olento! Mitä minun nyt on tekeminen? Miksi olenkaan paennut? Mitä pelkään? Vankila odottaa minua, tiesinhän sen jo ennenkuin tein, minkä tein. Mitä tämä pako siis hyödyttää? Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kaikki on hukassa!
Annesa istuutui portaiden alimmalle astimelle ja koetti tarkemmin harkita asiaa. Vähitellen hänen kauhunsa ja tuskansa helpotti, ja valon välkähdys pilkahti hänen sielunsa pimeydessä. Jälleen hän tunsi olevansa se mikä hän aina oli ollut: muratti, joka ei voi elää ilman puunrunkoa.
— Minun täytyy pelastaa heidät, hän päätteli nousten ja palaten kirkkopihaan. Lähden näyttäymään, ja jos on tarpeen, ilmaisen koko totuuden.
Hän palasi täti Annan majaan. Hän ei enää pelännyt. Vangitkoot hänet vain, sitokoot kahleisiin ja teljetkööt iäisen kärsimyksen alhoon. Hän ei aikonut lausua sanaakaan muuten kuin "hyväntekijöittensä" hyväksi. Hän kolkutti ovelle. Täti Anna avasi heti.
— Miksi tulit? He etsivät sinua kaikkialta. He ovat haeskelleet sinua lähitaloista ja voivat minä hetkenä tahansa saapua tänne.
— Se on siis totta? Annesa kysyi soinnuttomalla äänellä. Entä Paulu?