— Hän ei ole palannut. Ei ollut ainakaan äsken vielä tullut. Kaikki muut on pidätetty, Rachelekin.
— Hänkin? Annesa kirkaisi lysähtäen maahan kuin salaman iskemänä.
Luullen hänen menneen tajuttomaksi täti Anna kumartui nostamaan häntä. Mutta Annesa työnsi hänet luotaan, nousi ja painoi nyrkkiään huulilleen ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Ja hän kääntyi poistuakseen.
— Kuulehan, Annesa, minne aiot lähteä? Anna huusi hänen jälkeensä.
— Minnepä minä muuanne kuin kotiin. Onko siellä ketään?
— Siellä on karabinieeri odottamassa Paulua. Mutta Paulu ei suinkaan palaa. Varmaankin joku hyvänsuopa ihminen on rientänyt varoittamaan häntä. Kuulehan, Annesa, kyllä ymmärrän, mikä on tarkoituksesi. Aiot mennä sinne, jotta he vangitsisivat sinut. Varo visusti puhumasta mitään, vaikka sattuisitkin tietämään jotakin. Olet nainen, olet heikko, ja heillä on keinonsa pakottaakseen sinut puhumaan.
— Vai tekin… tekin siis uskotte?
— En tiedä mitään! Mutta koko kylä puhuu, että Paulu on piessyt vanhuksen kuoliaaksi ja että sinä ja te kaikki olette hänen rikostovereitaan. Jollei se ole totta, miksi siis aiot antaa vangita itsesi? Piilottaudu, jos tiedät varman lymypaikan. Saatpa nähdä, ettei tässä kaikessa ole perää. Ehkä kaikki selviää jo huomenna.
— Juuri sentähden tahdon itse ilmoittautua. Minne muuten menisin, täti Anna? Enhän ole mies, en voi piileskellä metsissä. Ja kun he nyt aikovat tulla tänne, sallikaa minun odottaa heitä täällä. Ei! Ei! En tule sisälle; en tahdo, että lapset säikähtävät. Odotan täällä ulkona.
Annesa istuutui pihan matalalle kiviaitaukselle. Ympärillä vallitsi yhä vielä yön syvä hiljaisuus. Iso, keltainen kuu nousi vuorten takaa, sen surumielinen hohde valaisi kirkkopihaa ja kirkkoon kiinni rakennettuja pieniä taloja. Täti Anna lähestyi Annesaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.