— Kuulehan, hän sanoi hiljaa. Olen tuntenut Paulun kauemmin kuin sinä ja tiedän, mikä hän on miehiään. Hän on sen perheen häviön alku ja juuri! Kun kerran poliisi on puuttunut asiaan, on varmaankin tapahtunut jotakin.
Annesa kiivastui:
— Vaiti! vaiti! Sitten hän pudisti päätään jatkamatta lausettaan. Mitä se olisi hyödyttänyt? Hän ei tahtonut puhua turhia sanoja, tahtoi vain pelastaa "hyväntekijänsä".
Täti Anna painoi kädellään hänen päätään ja jatkoi vakavasti ja salaperäisesti:
— Kuule nyt, mitä sanon. Sinä epäilemättä tiedät, mitä on tapahtunut, ja poliisi haeskelee sinua toivoen, että sinä ilmaiset totuuden. Varo joutumasta oikeuden käsiin, sen sanon vielä kerran, jos haluat Paulun parasta. Onhan hän melkein kuin oma veljesi. Älä puhu, älä syökse häntä turmioon! Ehkä kaikki selviää. Mutta teidän kaikkien täytyy vaieta kuin kivi.
— Jos on välttämätöntä, sanon, että syyllinen olen minä, minä yksin,
Annesa virkkoi arasti.
Mutta täti Anna painoi kätensä hänen huuliaan vasten.
— Näetkös nyt! sinä alat jo laverrella mielettömiä. Vaiti, tyttöseni, vaiti kuin muuri! Sinä et saa puhua, et saa syyttää ketään, et itseäsikään. He eivät uskoisi sinua, vaikka sanoisit olevasi syyllinen, vaan pakottaisivat sinut tunnustamaan, mitä todella olet nähnyt. Ja silloin syöksisit heidät kaikki turmioon.
— Älkää puhuko noin! Annesa rukoili kädet ristissä. Älkää tehkö minua hulluksi!
— Vaiti! täti Anna komensi kohottaen päätään.