Annesa vaikeni ja kuunteli. Hän kuuli kujalta kirkon takaa raskaita loksuttavia askelia, ja vaikka hän oli valmiina kaikkeen, hän värisi säikähdyksestä ja kavahti pystyyn. Mutta askeleet häipyivät kuulumattomiin, ja kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen kuun keltaisen silmän alla.
— Luuletteko siis, että Paulu on jäänyt tuonne? hän kysyi, luoden katseensa vuorille.
— Niin luulen. Aamusta alkaen on huhuiltu, että ukko Zua kuoli Paulun pahoinpitelystä ja että Paulu vangittaisiin ennen iltaa. Luultavasti joku ystävällinen sielu on varoittanut häntä, joten hän ei kaiketi ole liikkunut ukko Castigun lammastarhasta minnekään. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?
— Olen, olen! Annesa vakuutti. Ja jos hän on vapaana, kaikki kyllä selviää. Jospa voisin tavata hänet, Annesa ajatteli — jospa saisin puhua hänen kanssaan!
Mitä hän olisi sanonut Paululle? Varmaankaan ei totuutta. Mutta toivo ja tarve tavata häntä ja kertoa tapahtumista, neuvotella hänen kanssaan, miten olisi viisainta menetellä, miten voisi puolustautua ja pelastua, veti häntä vastustamattomasti vuoristopolulle.
Annesa lähti kulkemaan kuin unissakävijä ilmaisematta täti Annalle, minne aikoi.
— Minne menet, minne menet, Annesa?
Annesa ei vastannut. Hän muisti sokean nuorukaisen puheet, pappi Virdiksen omituisen käyttäytymisen, Pira veljesten ivalliset ilmeet. Niin, aamusta alkaen oli Paulun panetteleminen ollut käynnissä, ja joku "hyvänsuopa ihminen", niinkuin täti Anna sanoi, ehkä Niculinu itse oli varoittanut Paulua.
Tuolla ylhäällä kallioiden keskellä ja tuhatvuotisissa metsissä oli luoksepääsemättömiä rotkoja ja piilopaikkoja. Ainoastaan paimenet tunsivat nuo salaiset sokkelot.
Varsinkin ukko Castigu tunsi ne paikat niin tarkoin, että hän joskus kehui olevansa rotkokuningas. Todennäköisesti Paulu oli jäänyt vuoristoon odottamaan, kunnes vainajien ystävien liikkeelle laskema ilkeämielinen huhu olisi saatu vaikenemaan.