Kulkiessaan kirkon taitse, mistä vuoristopolku alkoi, Annesa pysähtyi kuuntelemaan ja katsahti kylään päin. Hän oli siinä luulossa, että häntä ajettiin takaa; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Kirkas kuu valoi hohdettaan mustille ja harmaille majoille. Maidonsininen, avara taivaanranta näytti kaukaiselta mereltä. Kallioiden ja pensasten varjot levittivät kuvioitaan kellervään maakamaraan. Kaikki oli salaperäistä ja rauhoittavaa. Annesa rauhoittui hiukan.
Hänestä tuntui, että yö, kuu, varjot ja hiljaisuus olivat hänen ystäviään. Kaikki, mikä oli surullista ja hämärää, rohkaisi häntä, kun kaikki oli surullista ja hämärää hänen sielussaan. Eteenpäin! Polku alkoi nousta vuorelle juuri siitä kohdasta, jossa vanha kerjäläinen, hänen ensimmäinen seuralaisensa, oli kuollut, tuo vanhus, joka oli tuonut Annesan tähän maailman sopukkaan, niinkuin tuuli lennättää siemenen kuilun partaalle. Kohtalo vainosi häntä edelleen, kalman henkäys ajoi häntä eteenpäin. Hän kulki kulkemistaan, yhä eteenpäin, tietämättä minne, samoin kuin ei tiennyt, mistä hän alunpitäen oli tullut.
Polku vei yhä ylöspäin, kalliolta kalliolle, viidakosta toiseen. Siellä täällä välkkyi keskellä tummaa saraheinää synkän vihertäviä, pyöreitä suosilmäkkeitä, jotka näyttivät vielä valveilla olevan vuoren silmiltä. Äkkiä polku sukelsi vuoren rinteitä peittävään sanajalikkoon ja sinivatukkoon, sitten tiheikköön, yhä syvemmälle metsään ja kalliorotkoihin. Paikoittain kuun säteet tunkivat korkeiden puiden lehvistöjen lomitse, mutta enimmäkseen kalliot kätkivät sen näkyvistä, jolloin varjot lankesivat mustina polulle. Hirviömäiset aaveet näyttivät silloin tukkivan tien. Kauempana tuntui häämöttävän mustia, oudon näköisiä rakennuksia, ylipääsemättömiä muureja. Pensastot olivat kuin väijyksissä olevia eläimiä, ja rautatammista kurottautui esiin mustia käsivarsia ja käärmeen päitä. Täydellinen unelmamaailma levisi ylt'ympäri, ja sen värittömät ja muodottomat oliot herättivät kauhua pelkällä liikkumattomuudellaan.
Annesasta tuntui siinä kulkiessaan, että hän oli ennenkin liikkunut keskellä tätä pimeyttä, näitä liikkumattomia kummituksia. Ne tuntuivat tutuilta, eikä hän pelännyt edessään olevia eikä takaa tulevia vaaroja. Mutta toisinaan kuivien lehtien kahina hänen jalkojensa alla sai hänet kauhusta värisemään.
Puolitiessä, kaitaan laella ilmestyi näkyviin omituinen ihmishahmo, joka todella liikkui. Sillä oli suunnattoman suuri Medusan pää, joka näytti sysimustalta kuutamossa. Annesa piilottautui ison kiven taa ja näki avojalkaisen tytön, jolla oli risukimppu päälaella, kulkevan ohi pitkin, äänettömin askelin. Se oli tyttönen, joka eli myöskentelemällä varastettuja polttopuita. Hänen pienet jalkansa olivat lokakerroksen peitossa, niin että niissä näytti olevan kevyet sandaalit, jotka eivät paljoa painaneet, jos oli lähdettävä pötkimään pakoon. Annesa jatkoi vaellustaan. Ylemmäksi, yhä vain ylemmäksi. Ylhäältä näkyi meri kuin kaukainen, sinivivahteinen hopeapilvi maidonsinertävän taivaan laidassa. Ja tien oikealla puolella tuli näkyviin pieni, musta kirkko, joka törrötti kivikkomäen laella. Läheltä kuului laitumella käyvän lammaslauman hopeankirkasta tiukujen helinää. Varmaankin ukko Castigun katras. Alakuloisesti kilisevien kulkusten opastamana Annesa kulki rinteen juurella leviävän tasanteen poikki vanhan paimenen majalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta kun koira alkoi haukkua, ukko Castigu tuli näkyviin metsästä ja lähestyi ripein askelin.
— Annesa, mikä sinun on? Sinäkö se todella olet, lemmikkini? vanhus huudahti säikähtyneenä. Mitä on tapahtunut?
— Missä hän on? Annesa kysyi vastaukseksi hiljaa, huohottavalla äänellä. Missä hän on?
Paimen katseli häntä tarkemmin. Tyttö näytti vanhenneelta, melkein mielipuolelta.
— Ketä tarkoitat? paimen kysyi.
— Ketäkö? Paulua tietysti, Annesa vastasi melkein suuttuen.