— En, en ole hullu, setä Castigu, vaikka toivoisin melkein olevani! Annesa sanoi epätoivoisesti. Ja hän kertoi, mitä tiesi "hyväntekijöittensä" pidättämisestä.
— Myöskin donna Rachele! ja don Simonekin! Mutta millaisessa maailmassa me elämmekään! Onko järjestysvalta tullut hulluksi? Etkö sinä, Annesa, tiedä enempää?
Annesa vakuutti, ettei hän tiennyt sen enempää. Mutta äkkiä pelko taas kouristi hänen sydäntään. Hän ajatteli, että häntä yksin uhkasi vaara, jotavastoin toiset, jotka olivat viattomia, saattoivat puhdistautua syytöksestä. Hän tarrautui kiinni vanhukseen ja sanoi nöyrästi:
— Piilottakaa minut, piilottakaa minut! Kuolleiden omaistenne sielujen nimessä, piilottakaa minut! Missä ne rotkot ovat? Viekää minut sinne. Minun täytyy olla piilossa, ei kukaan saa kuulla ääntäni, ennenkuin he ovat vapaina.
Hän tarttui ukon käsivarsiin, heittäytyi maahan, syleili hänen polviaan ja käpertyi aivan kuin keräksi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut piilottautua paimenen jalkojen alle. Tämä katseli häntä tarkasti yht'äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, kirkkaana ja samalla kaameana kuin salama:
— Olet nähnyt tai tehnyt jotakin, hän sanoi ankarasti.
— En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään. Piilottakaa minut! Kaikki ovat neuvoneet, etten saa antaa vangita itseäni. Piilottakaa minut, setä Castigu!
— Ketkä kaikki?
— Kaikki, kaikki, setä Castigu! Ettekä tekään voi sallia, että… Ei!
Ei! piilottakaa minut!
— Enhän voi pistää sinua taskuuni, vanhus huudahti kärsimättömänä laskien kätensä hänen olalleen.