Ukko Castigu koetteli hänen valtasuontaan ja loi häneen terävän katseen. Annesa tuijotti takaisin, silmät surullisina, heijastaen tuskaa ja heikkoutta. Hän irroitti kätensä paimenen kourasta, painoi sitä hänen povelleen, työntäen häntä luotaan ja huutaen:
— Tekin siis uskotte, että he ovat syyllisiä! Te, kurja mies, joka olette syönyt heidän leipäänsä ja nukkunut heidän kattonsa alla! Kuka sitten enää uskoo heidän viattomuuteensa?
— Rauhoitu nainen! Olet raivoissasi, minkä hyvin käsitän, mutta älä suutu minulle. Malta mielesi ja kuuntele; punnitaan sitten yhdessä asiaa. Ei kukaan usko lujemmin kuin minä, että isäntäväkesi on viaton. Itkin koko menneen yön ja koko tämän päivän. Itkin heidän onnettomuuttaan, niinkuin itketään vainajia. Kuule siis, mitä neuvon: Sinun pitää puhua pappi Virdiksen kanssa.
Annesa rauhoittui, istuutui jälleen kivelle, mutta ei sanonut mitään. Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään huomaamattaan puhumasta. Paimen kumartui häneen päin laskien kätensä hänen päälaelleen.
— Mitä sanot, Annesa? Minun mielestäni…
Annesa pudisti päätään.
— Alussa pidit kovaa ääntä, nyt vaikenet kuin muuri. Minähän tosin kehoitin sinua vaikenemaan. Mutta eilisestä on tapahtunut paljon asioita.
— Minulla ei ollut eilen, ei ole tänään eikä koskaan tule olemaan kenellekään sanottavaa yhtään mitään! hän huudahti käheästi. Miksi tahdotte, että puhuisin papille?
— Neuvotellaksenne, mitä on tehtävä.
Annesa pudisti toistamiseen päätään.