— Joka tapauksessa minä tänä iltana tai huomenna lähden kylään: saan kaiketi silloin tietää jotakin.
— Älkää vain sanoko, että minä olen täällä. Otitte minut turviinne, älkää siis ilmiantako minua. Se olisi Juudaksen työ.
— Mokomaan puheeseen ei kannata vastata! paimen virkkoi paheksuen. Sitten hän heltyi, hyväili hänen otsaansa ja lykkäsi maitoastian hänen eteensä. Sinussa on kuumetta. Jätän tähän viittani, myöhemmin tuon sinulle olkipatjan. Älä pelkää. Täällä olet yhtä hyvässä turvassa kuin äitisi kohdussa.
Huolimatta paimenen rauhoitteluista ei Annesa tuntenut oloaan turvalliseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkin kivihirviön kohdussa tai teljettynä samankaltaiseen hautaan kuin vuoren huipulle haudattu jättiläinen. Hänetkin oli kurjan kohtalon katala juoni johtanut tähän hautaan. Mutta niin kauan kuin voimia riitti, hän aikoi kapinoida sitä vastaan ja taistella. "Ukko Castigu on arvannut kaiken", hän tuumi itsekseen. "Hän tahtoo, että tunnustaisin kaiken papille. Mutta minä en tahdo… en ainakaan vielä".
Toinenkin kuumeen ja ahdistuksen täyttämä yö kului. Annesa tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan. Kivilohkareet tuntuivat murskaavan hänet painollaan, ja hän kuvitteli, että vankila oli juuri tämäntapainen elinaikainen lymypaikka. Kuumehoureet kiihoittivat häntä pakenemaan. Hirvittävä painajainen tuntui tukehduttavan hänet. Hän luuli makaavansa mustan peitteen alla, jonka päällä lepäsi hänen uhrinsa. Kolme lääkäriä oli kumartuneena sen yli mutisten outoja sanoja. Hänen täytyi paeta. Mutta minne? Koko maailma oli täynnä vaaroja ja kauhua.
Uusi päivä valkeni, ja taas aurinko meni mailleen. Ukko Castigun tuomat uutiset olivat aina lamauttavia. Hän ei tiennyt mitään lääkärien toimittamasta ruumiin tarkastuksesta eikä pitkistä kuulusteluista, joilla tutkintatuomari kiusasi syytettyjä.
— Ehkä jo huomenna entinen isäntäväkeni viedään Nuoron vankilaan. Ajattele, Annesa, ajattele, ukko Castigu vaikeroi pannen epätoivoissaan kätensä ristiin. Don Simone ja donna Rachele kahleissa vanginkuljettajan rattaille kuin tavalliset raa'at pahantekijät! Siitä jo kivetkin voivat heltyä kyyneliin.
— Mitä siis on tehtävä? vanhus toisti.
He loivat toisiinsa epätoivoisia katseita. Sitten Annesa virkkoi:
— Mutta entä sukulaiset, miksi eivät he tule väliin ja hanki asianajajaa?