— Sukulaiset? Etkö tiedä, ettei rakkailta sukulaisilta yleensä voi odottaa mitään. Ei yksikään heistä ole liikuttanut pikkusormeaankaan. Ainoastaan pastori Virdis on yrittänyt auttaa heitä. Mutta mitä hän voi tehdä? Kuulehan, tyttö, minun melkein tekisi mieleni ottaa syy omille niskoilleni pelastaakseni heidät…
— Silloin sanottaisiin, että te vain olette ollut rikostoverina,
Annesa sanoi surullisesti.
Tuo vilpitön kansanmies, joka ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, tahtoi uhrata vapautensa rakastetun entisen isäntäväkensä hyväksi. Hän tuli taas kolmannen päivän iltana rotkoluolaan ja istuutui Annesan viereen.
— Mitä teillä on kerrottavana? tämä kysyi ääni entistään kumeampana.
Mitä uutta?
— Kaikki sanovat, että sinun pitäisi antautua oikeuden käsiin. Koska hän lymyilee, hän varmaankin tietää jotakin, niin he ajattelevat. Pastori Virdiskin on sitä mieltä. Hän se juuri kehoitti Paulua vapaaehtoisesti palaamaan ja toivoo sinunkin tekevän samoin.
— Mitä hän sitten tietää minusta?
— Annesa, hän tietää, että minä tapaan sinua…
— Te olette siis pettänyt minut! Annesa huusi kavahtaen pystyyn.
Olette Juudas, vielä pahempi kuin Juudas. Olette pettänyt naisparan.
Nyt ei enää muuta kuin sidotte minut ja jätätte oikeuden käsiin.
— Älä nyt joutavia, vanhus virkkoi tyynesti ja surullisesti. Kuulehan! En minä ole pettänyt sinua. Kävin pastori Virdiksen luona, hän kun on ainoa ihminen, joka välittää onnettomasta isäntäväestämme ja tahtoo pelastaa heidät hinnasta mistä tahansa. Omalla kustannuksellaan hän on kutsunut puolustusasianajajan Nuorosta. Hän myöskin neuvoi Paulua vapaaehtoisesti palaamaan. Hän sanoi minulle: "Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tilaisuuden puhua Annesan kanssa; hän ehkä on ainoa, joka voisi pelastaa hyväntekijänsä. Heidän kohtalonsa on hänen käsissään aivan kuin lelu lapsen käsissä". Annesa, kallista korvasi kahden rehellisen miehen sanoille! En minä eikä Virdis ole koskaan tehnyt epärehellistä tekoa, emmekä nytkään aio ruveta tekemään pahaa emmekä vainoamaan onnetonta naista. Itsehän muutoin sanoit, että ajattelet vain, miten saisit heidät pelastetuksi. Sama on meidänkin tarkoituksemme. Niin, Annesa, heidät on pelastettava.
Annesa itki nojaten päätään kallioon. Hän vaistosi, että vanhus oli oikeassa. Mitä hän oikeastaan odotti? Kolme päivää oli kulunut, eikä hän ollut tehnyt mitään, ei ollut yrittänyt mitään heidän auttamisekseen. Nyt täytyi lähteä liikkeelle ja voittaa se synkkä luonnonvaisto, joka pakotti häntä piileskelemään haavoittuneen pedon lailla.