— Jollet uskalla palata kylään, pastori Virdis tulee tänne. Eihän muutoin kukaan pakota sinua tekemään, mitä et itse tahdo. Mutta onhan sinulla toki omatunto. Mitä se kehoittaa sinua tekemään?

— Sitä en saa sanoa teille! Annesa vastasi nousten ylpeänä. Pyytäkää pappia tulemaan tänne.

* * * * *

Heidän kohtaamisensa tapahtui pienen autiona olevan vuoristokirkon pylväskäytävässä.

Oli vielä melkein pimeä. Kuu laski harmaansiniselle taivaanrannalle, jota reunustivat tummat pilvet. Idässä häämöitti jo meri vaaleana ja utuisena. Olisi voinut luulla, että oli myöhäinen iltahämärä.

Pappi Virdis oli tullut vuorelle jalan ja oli kiivetessään kaatunut ja satuttanut kätensä. Mutta vähät siitä; hän oli tottunut sellaisiin pieniin tapaturmiin. Kävellä taapertaessaan tämä pyylevä mies kompastui helposti varsinkin yöllä loukaten itseään. Jos hän taas liikkui ratsain, hevonen usein kompastui, terävä rautatammen oksa raapaisi hänen kasvojaan tai riuhtaisi valetukan päästä. Ilkeät ja heikkouskoiset ihmiset hokivat, että nämä pienet vahingot aina sattuivat kunnon hengenmiehelle päivällisen tai illallisen jälkeen. Tosiasia oli tällä kertaa kuitenkin se, että sekä päivällisestä että illallisesta oli kulunut hyvän aikaa, mutta hän oli vain kaatunut, vaikka oli kuutamo ja vaikka ukko Castigu oli hänen oppaanaan.

Annesa tapasi kirkkoherran istumasta pienen kirkon pylväskäytävän matalalla muurilla, kauhtana käärittynä polviin asti, tuttu puna- ja siniruutuinen nenäliina kiedottuna vahingoittuneen käden ympärille. Hän rukoili ääneen ja loi katseensa kauas aukosta näkyvää taivaanrantaa kohti, jossa kuu teki laskuaan kelmeänä ja alakuloisena.

Annesan tullessa pappi tuijotti häneen pienillä harmailla silmillään, mutta ei silti näyttänyt huomaavan häntä yhä edelleen hartaasti rukoillessaan. Annesa katseli häntä hämmästyneenä: pappi näytti muuttuneelta. Hän ei ollut niin pullea eikä turpea kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein kelmeät, ja posket riippuivat velttoina. Hänen leukaansa oli alkaen suupielistä ilmestynyt kaksi uutta, syvää ryppyä. Hän näytti suuttuneelta ja surulliselta, mutta se tuntui lapsen suuttumukselta ja surulta.

— No niin! hän äkkiä virkkoi kooten käteensä pienen, mustan rukousnauhansa.

— Tässä nyt siis ollaan. Tule lähemmäksi, tähän näin!