Annesa istuutui hänen viereensä muurin reunalle. Siitä hetkestä he eivät enää katsoneet toisiinsa, molemmat vain tuijottivat kolkkoon kaukaisuuteen, missä kuu himmeni himmenemistään ja taivas oli harsojen peitossa, jotka toinen toisensa perästä hitaasti vaipuivat etäisimpien vuorten taakse.
Annesa alkoi puhua:
— Minua suuresti pahoittaa, että olette vaivautunut tulemaan tänne vuoristoon asti. Oletteko vielä loukannut kätenne? Jospa olisin tiennyt! Mutta eilisiltaan asti pelkäsin. Olen heikko nainen, arvoisa kirkkoherra. Antakaa minulle anteeksi. Viime yönä ajattelin tarkoin tilaani ja olin jo päättänyt palata kylään, mutta setä Castigu neuvoi minua edelleen pysymään lymypaikassani. Tahdoin itse ilmoittautua poliisille, koska se kerran tahtoo vangita minutkin.
— Kerro nyt minulle kaikki, nipasta napaan! vanha pappi kehoitti.
Annesa kertoi, miten hän oli paennut tänne vuorille.
— Tahdon kuulla enemmän. Kerro minulle, millä tavoin vanhuksen kuolema tapahtui.
— Johan tiedätte sen…
— Yhdentekevää. Kerro kuitenkin.
Annesa alkoi puhua soinnuttomalla, kylmällä äänellä toistaen kaiken, minkä oli sanonut "hyväntekijöilleen".
— Tämä on totinen tosi. Siinä tein väärin, etten heti kutsunut talon väkeä kokoon, kun huomasin vanhuksen kuolleeksi.