Pappi Virdis kuunteli ja hengitti syvään, melkein läähättäen. Annesa ei katsonut häneen, mutta kuuli väsyneen miehen huohotuksen, ja hänestä tuntui, ettei pappi vähääkään ottanut huomioon, mitä hän sanoi.
— Sinä et puhu totta, Annesa, hän huomautti lopulta, liikahtamatta, yhä nojaten selkäänsä ja päätään kiviseinään. Minä olen tullut tänne ainoastaan kuullakseni totuuden.
Annesa ei vastannut.
— Kuule, Annesa! Minä en esiinny täällä tuomarina enkä ripittäjänä. Tuomari kyllä osaa temmata totuuden suustasi kuin madonsyömän hampaan, ennenkuin itse huomaatkaan. Rippi-isän puoleen voit kääntyä, silloin kun siihen tunnet tarvetta. Olen tullut tänne ainoastaan ihmisenä — ihmisenä, joka rakastaa lähimmäisiään ja tahtoisi auttaa heitä. Jos näet vanhuksen kaatuvan, totta kai tahdot auttaa häntä? Jollet niin tekisi et olisi ihmisolento, vaan järjetön elukka. Mutta riittää jo. En ole tullut tänne saarnaamaan. Tulin vain sanomaan, että tahdon auttaa hyväntekijöitäsi ja auttaa heitä, kaatuneita, nousemaan. Ja siinä sinun tulee auttaa minua.
— Tuon kaiken tiedän, ja olen valmis tekemään, mitä voin. Mitä minun pitää tehdä? Enkö ole tähän asti noudattanut hyväntekijöitteni neuvoja? He kehoittivat minua piilottautumaan, ja niin olenkin tehnyt. He kehoittivat minua vaikenemaan, ja olen vaiennut.
— No niin. Mutta nyt sinun on puhuttava. Sinun on tunnustettava totuus. Siinä kaikki.
— Sen olen jo tehnyt, Annesa vakuutti.
Silloin pappi hiljensi ääntään.
— Ei! Annesa, sinä et ole sanonut totuutta. Minä kuitenkin tiedän sen ja olen aavistanut sitä jo vuosikausia, olen nähnyt sen totuuden kasvavan rinnan sinun kanssasi, ja se on peloittava totuus. Se on kuin käärme, joka on kasvanut ja varttunut kilvan sinun kanssasi ja kietoutunut ruumiisi, käsivarsiesi ja kaulasi ympäri ja on sama kuin sinä itse. Nainen ja käärme… se olento, jonka nimi on Annesa.
— Herra pastori, älkää puhuko noin! Annesa rukoili silmät levällään, loukkautuneena ja samalla peloissaan. Mitä minä sitten olen tehnyt?