— Mitäkö olet tehnyt? Sen tiedät sanomattanikin. Tunnet kai tarinan käärmeestä, joka puremallaan myrkytti sen miehen, joka oli kätkenyt sen povelleen. En aio ruveta saarnaamaan, johan sen sanoin, mutta yhden asian mainitsen sinulle. Paulu tuli hakemaan turvaa minun kodistani, kun joku oli varoittanut häntä. Minä otin hänet turviini, samoin kuin ukko Castigu tarjosi sinulle suojapaikan. Koettelemuksen hetkenä hän ilmaisi minulle kaikki.
— Mitä hän on voinut sanoa? Että Paulu ja minä olemme rakastaneet toisiamme? Mutta enkö ole muuten aina täyttänyt velvollisuuttani? Mitä pahaa olen tehnyt?
— Nyt käärme puhuu! Mitäkö pahaa olet tehnyt? Olet tehnyt syntiä. Eikö se mielestäsi ole mitään?
— No niin, olen tehnyt syntiä. Mutta olen vahingoittanut vain itseäni.
— Mutta sinulla ei ollut sen enempää oikeutta vahingoittaa itseäsi kuin muitakaan. Jumala on antanut sinulle puhtaan sielun, mutta sinä olet tahrannut sen ja tahdot laskea sen Herran eteen saastaisena riepuna. Olet painautunut lokaan, olet kohdellut itseäsi kuin pahinta vihamiestäsi.
— Se on totta, se on totta!
— Tämä on kaikkein suurin rikoksesi. Sielusi on ulkoapäin valkeaksi sivuttu, mutta sisältä se on mätä kuin ruumis haudassaan. Ja se on turmellut ja saastuttanut sinut. Valkeaksi sivuttu hauta: ulkoa hyvä nähdä, mutta täynnänsä kuolleitten luita ja raadollisuutta.
— Herra pastori! Herra pastori! Annesa vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä.
— Anna minun jatkaa! Puhun sinulle näin siksi, että tiedän sinun ymmärtävän minua. Joku toinen nainen ei olisi minua ymmärtänyt, mutta sinä olet erilainen kuin muut, olet älykäs; ja ehkä jo monesti olet itseksesi sanonut samaa, mitä minä nyt sinulle toistan. Annesa, enkö ole monesti torunut sinua, kun et ole käynyt kirkossa etkä ole rukouksin kääntynyt Herran puoleen! Jo vuosikausia sitten eksyit oikealta tieltä, ja minä seurasin sinua, tai oikeammin, odotin sinua palaavaksi. Mutta en olisi uskonut, että niin sokeasti syöksyisit kuilun pohjaan. Kuka nyt voi sinua pelastaa?
Annesa ei vastannut. Vanhan papin sanat olivat yksinkertaiset, jopa jokapäiväiset, ja hän oli lausunut ne monta kertaa ennenkin. Mutta nyt hänen äänensä oli vakava ja vakuuttava, ja siinä väreili enemmän sääliä kuin soimausta, enemmän surua kuin sääliä. Jokainen hänen sanansa vajosi Annesan sydämeen kuin kivi suohon puhkaistuaan ensin sen kolkon, pahalle löyhkäävän, lokaisen pinnan.