— Jumala yksin voi sinut pelastaa, pappi jatkoi yhä hiljentäen ääntään. Sinä olet tehnyt itsesi syypääksi hairahdukseen toisensa jälkeen, sillä sellainen on sen ihmisen kohtalo, joka eksyy vääryyden tielle. Mutta ainoastaan kuolleiden on mahdoton nousta; elävät kohoavat jälleen pystyyn langettuaan, sairaat voivat parantua. Sanoin äsken, että sielusi on kuollut, mutta se oli väärin sanottu, sillä sielu ei kuole. Mutta sinun sielusi on sairas, siihen on tarttunut rutto, joka myrkyttää koko ilman ympärilläsi. Koettakaamme parantaa se. Annesa, vastaa kysymykseeni: Uskotko Jumalaan? Et vastaa. Vakuutan sinulle: En ole nyt sinun rippi-isäsi enkä tuomarisi, vaan lääkärisi.
— En tiedä, Annesa vastasi. Totta kyllä en enää moneen vuoteen ole uskonut Jumalaan, kun liian monet onnettomuudet ovat kohdanneet meidän perhettämme, aivan kuin salama olisi iskenyt moneen kertaan samaan puuhun. Niin, liian monet! Ja kuitenkin hyväntekijäni ovat rehellistä, Jumalaa pelkäävää väkeä. Miksi Herra on siis heitä kiduttanut ja yhä edelleen ahdistaa heitä? Mutta näinä päivinä olen joskus ajatellut Jumalaa, ja nyt luulen, että olette oikeassa, herra pastori, mutta en ole häijy, niinkuin näytte arvelevan. Olen tehnyt pahaa itselleni, mutta ainoastaan voidakseni tehdä hyvää toisille. Ja sanon vielä kerran, että olen valmis; sanokaa vain, mitä minun on tehtävä. Pitääkö minun sanoa, että olen tappanut ukko Zuan? Olen valmis. Sanon näinikään: 'Vihasin häntä, ja tapoin hänet. Pankaa minut rautoihin, heittäkää minut pimeään vankilaan, niinkuin kivi kaivoon, älköönkä kukaan sitten enää kuulko minusta puhuttavan'. Mutta uskovatko he puhettani?
— He eivät usko sinua, sillä se ei ole totta.
— Mikä siis on totta? Mitä minulta vaaditaan, herra pastori? Annesa huusi, ääni karheana. Sanokaa se minulle!
— Sanon sen totisesti sinulle. Näin sinun tulee puhua: "Minä yksin olen syyllinen. En tappanut häntä vihasta, enkä rakkaudesta, vaan tavoitellen omaa itsekästä etuani. Olen käärme ja nainen, olen vuosikausia kierrellyt kielletyn puun ympärillä ja olen viekoitellut heikon miehen tekemään syntiä kanssani. Ja kyllästyttyäni lihanhimoon olen kohdistanut pyyteeni muuhun: Tahdon kahlehtia tuon miehen itseeni toisenlaisilla siteillä".
— En käsitä, en käsitä mitään, Annesa mutisi. Sanokaa se minulle toisin, selvemmin sanoin.
— No niin, sinun pitää sanoa näin: "Surmasin vanhuksen luulotellakseni ihmisille, jos rikos tulisi ilmi, että Paulu oli rikoksen tekijä ja että minä olin hänen rikostoverinsa. Tätä rikosta tahdoin käyttää aseena kahlehtiakseni hänet ainaiseksi itseeni".
— Vai sillä tavoin minun pitää sanoa? Ja luuletteko, että he uskoisivat sen?
— Totta kai, sillä sehän on totta.
Annesa kavahti pystyyn jäykkänä ja kalman kalpeana puristaen kädet nyrkkiin. Hänen silmänsä mulkoilivat ja loivat lopulta pappiin hurjan, lasimaisen katseen.