— Pastori Virdis! Pauluko on sanonut teille…? Hänkö se on? Tahdon tietää sen heti. Sanokaa minulle heti, ettei se ole totta; muuten…
Pappi ei liikahtanut, ei katsonut häneen. Selvällä äänellä, joka kuulosti ivalliselta, mutta oli surullinen ja aivan toisenlainen kuin se lempeä ja sääliä uhkuva ääni, jolla hän siihen asti oli puhunut, hän kysyi:
— Aiotko muuten tehdä minulle samoin kuin ukko Zua vainajalle?
Silloin Annesa luuli tajuavansa jotakin kauheaa: että pappi pelkäsi häntä kuin petoa, kuin vesikauhuista koiraa ja koetti tähdätä häneen iskun varovasti ja teeskennellen, ettei pelännyt häntä. Samassa hetkessä hän vaistosi rikoksensa koko kauheuden, ja hänestä tuntui, että hän todella oli sellainen käärme, johon pappi oli häntä verrannut.
— Katsokaa minua, Jumalan nimessä! Annesa sanoi ääni kähisten ja haukkoen henkeään, asettuen hänen eteensä ja pakottaen papin katsomaan häntä suoraan silmiin. Sanokaa minulle omantuntonne mukaisesti, uskotteko itse, mitä sanoitte? Jos te uskotte, jos Paulukin on sen uskonut, silloin pidän itseäni villipetoja pahempana. Sanokaa, sanokaa! Jos voitte vielä toistaa, minkä sanoitte, en enää epäröi, riennän kylään, heittäydyn polvilleni vankilan oven eteen ja rukoilen, että se avataan minulle kuin kirkon ovi.
Pappi oli kohottanut päänsä ja katseli onnetonta säälivin, mutta samalla tutkivin katsein. Annesan toivottomat silmät, hänen vanhenneet kasvonsa, koko hänen hento, värähtelevä olemuksensa eivät olleet viekkaan ja paatuneen rikoksellisen silmät, kasvot ja olento.
— Rauhoitu, Annesa, hän sanoi kohottaen sidottua kättään, olen voinut erehtyä; me ihmislapset saatamme kaikki erehtyä. Ja kuule nyt minua. Istuhan ja kuuntele. Paulu oli, niinkuin sanoin, yön luonani ja niin hyvässä piilossa, etteivät karabinieerit häntä tarkastuksessa löytäneet. Rauhoituttuamme puhuimme pitkälti kahdenkesken. Hän uskoi minulle kaiken. Hän kertoi edellisenä iltana palanneensa kotiin ja keskustelleensa sinun kanssasi Zuan nukkuessa. Hän oli sanonut sinulle saaneensa rahoja, uskonut sinulle tulevaisuudentuumansa, luvannut mennä kanssasi naimisiin. Mutta sinä et ollut uskonut häntä, vaan sanonut pelkääväsi, että hän lähtisi tiehensä ja unohtaisi sinut. Ja tuon keskustelun jälkeen vanhus kuoli. Saattaahan nyt siis olettaa, että sinä teit rikoksen estääksesi Paulua lähtemästä pois.
— Mutta mitä Paulu sanoi? Annesa kysyi.
— Hän piti sinua syyttömänä, ainakin hän niin sanoi.
— Herra pastori! Annesa sanoi peittäen kädellä kasvonsa, te olette arvioinut minut huonommaksi kuin olenkaan. Ukko Zua oli jo kuollut, kun Paulu palasi kotiin. No niin, hän jatkoi hetken kuluttua paljastaen kasvonsa ja kohottaen ääntään, sanon teille kaiken. Surmasin ukon, koska luulin siten pelastavani Paulun. Vähää ennen Paulu ratsasti ohi puhumatta minulle mitään. Ja sama kohtalo, joka johdatti minut tälle kirotulle seudulle, pakotti minut tulemaan siksi, mikä nyt olen. Halusinko ehkä sitä rikosta? En, en suinkaan, tein itselleni väkivaltaa, sillä se oli kohtalon määräys. Olisin tahtonut olla samanlainen nainen kuin muutkin, olisin tahtonut, että minulla olisi ollut isä ja äiti ja että olisin saanut elää rehellisesti. Miksi Jumala on säätänyt toisin, jos hän on olemassa?