— Teen, niin kuin neuvotte, Annesa vastasi.
Mutta pappi ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nousi, teki väsymystä ja kärsimystä ilmaisevan eleen ja katsoi edelleen kauas.
— Eikä nyt ole kysymys ainoastaan tästä, hän sitten jatkoi. Suurin rangaistus sinun on itsesi ottaminen hartioillesi. Jumala ei ole julma, niinkuin ihmiset. Hän sanoo langenneelle: "Nouse, ja varo uudelleen lankeamasta!" Sinulle Hän sanoo: "Nainen, olen avannut silmäsi näkemään, olen vapauttanut sielusi pimeästä, samoin kuin päivän sarastaessa puhdistan taivaan öisistä usvista. Nouse, mene, äläkä enää tee syntiä!"
Annesa huokasi ja pani kätensä ristiin.
Papin viime sanat herättivät hänessä syvemmän mielenliikutuksen kuin uhkaukset ja vertaukset, joilla hän oli höystänyt puhettaan.
— En enää tee syntiä, hän kertasi. Olenkin ajatellut tätä niin paljon näinä viime päivinä. Olen ajatellut, etten enää tahdo tehdä pahaa kenellekään.
— Se on hyvä, tyttäreni.
— Jos minut tuomitaan…
— Odotahan! pappi keskeytti kärsimättömästi kohottaen loukkautunutta kättään. On vielä aikaa. Ehkä asiat järjestyvät paremmin kuin osaamme ajatellakaan. Ajattele tällävälin sieluasi.
Pappi puhui edelleen huomauttaen, miten lyhyt ja täynnä pettymyksiä elämä on ja että ainoa onnemme on se, että uskomme tulevaan, ikuiseen elämään, olemassaoloon, jossa kaikki on totuutta, kaikki puhtautta, ja jossa oikeus on levinneenä kuin ilma maan ympärille.