Mutta Annesan ei enää tarvinnut kuunnella saarnoja. Sisäinen ääni kuiski hänelle lohdun sanoja ja viittoi tielle, jota hänen oli kulkeminen.
Pappi sanoi hänelle:
— Jottei tulostasi syntyisi turhia juorupuheita, tule kylään tänä iltana kenenkään huomaamatta. Tule minun luokseni, niin päätämme yhdessä, mitä on tehtävä. Ennenkuin lähden, aion tässä pienessä kirkossa toimittaa messun sinun hyväksesi. Minulla on mukana, mitä sitä varten tarvitaan.
He kutsuivat luokseen vähän matkan päässä odottavan ukko Castigun, jolla oli hallussaan kirkon avain, ja he avasivat oven. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta itäinen taivas loisti jo punervan keltaisena, ja helottava aamurusko tunki sisälle kirkon pienestä ikkunasta kullaten pölyiset seinät. Kaikki oli sisällä yksinkertaista ja kodikasta. Madonna, yllään haalistunut keltainen hame ja sylissään pullea, uninen lapsi, näytti kerjäläisnaiselta, joka oli vetäytynyt erakko majaan raviten itseään tammenterhoilla ja seurustellen vuoriston paimenten kanssa. Ei ollut tauluja eikä veistoksia koristamassa seiniä. Kokonainen rottalauma livisti pakoon ukko Castigun avattua kirkon oven, ja pappi, joka vaistomaisesti kammoksui kaikkia pieniä eläimiä, säikähti ja näytti pelkäävän enemmän tätä pakenevaa pientä joukkoa kuin Annesan syntejä.
— Älkää pelätkö, ukko Castigu rauhoitti. Ne ovat metsärottia. Kerran olin jättänyt tänne kirkkoon leipä- ja juustosäkin; rotat jyrsivät säkin rikki, mutta eivät kajonneet leipään eivätkä juustoon. Ne eivät, nähkääs, koskaan ennen olleet nähneet sellaista ruokaa.
Pappi astui varovasti eteenpäin ja puetutti paimenella ylleen messukaavun ja -kasukan, joita säilytettiin arkussa alttarin takana ja joihin rotat olivat jyrsineet reikiä. Paimenen sytyttäessä tuluksilla ja taulanpalasella alttarin ainoan kynttilän pastori Virdis yhä katseli levottomana ympärilleen.
— Älkää pelätkö, paimen sanoi totisena. Minä kilisytän kelloa, niin kyllä nuo elukat pötkivät tiehensä.
Messu alkoi. Kohtaus olisi syrjästäkatsojasta tuntunut suorastaan hilpeyttä herättävältä: vanha, lihava sielunpaimen yllään rottien repimä messukasukka, ja toinen vanhus, teeskentelemätön luonnonlapsi, joka lakkaamatta kilisytti pientä kulkusta ikäänkuin karkoittaakseen kokonaisen lauman pahoja henkiä.
Aution pikku kirkon perällä, jonka seinillä pöly ja hämähäkinverkot aamuruskon heijastuksessa saivat yhä kirkkaamman kultahohteen, Annesa mutisi unohdettujen rukousten katkelmia tämäntästä kumartuen intohimoisesti suutelemaan kivipermantoa. Ei usko eikä jumalanpelko saaneet häntä kumartumaan ja suutelemaan tomua, ei rakkaus eikä nöyrtymys, vaan koko hänen olemuksensa itki ja vaikeroi; hän näytti tyystin joutuneen ikäänkuin rajun uskonnollisen kiihkon valtaan.
Ukko Castigu helisytti yhä tiukuaan. Alttarin ainoa vahakynttilä katseli tätä menoa liikkumattomalla, kullanhohtoisella silmällään. Mutta äkkiä liekki venyi pitkulaiseksi, lepatti ja muuttui kellervän kielen kaltaiseksi ja näytti sanovan jotakin uniselle Jeesus-lapselle, joka tuijotti siihen.