Hän kuvitteli näkevänsä Paulun Barunein pienessä vankikopissa. Hän näki hänet kokoonkyyristyneenä, kelmeänä nöyryytyksestä ja raivosta, katuen, että oli suotta antautunut typerän ja sokean inhimillisen oikeuden käsiin. Hän oli epäilemättä toivonut, että hänet olisi yhdessä omaistensa kanssa muutaman tunnin kuluttua päästetty vapaaksi. Hän oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut todistaakseen viattomuutensa, mutta häntä ei oltu uskottu. Tunnit ja päivät kuluivat turhaan, ja hän oli kenties jo menettänyt toivonsa.
— Ja minä olen vielä täällä, olen vielä vapaana. Rakas Paulu! Mitä sanotkaan minusta, kun saat tietää, mitä olen tehnyt? Entä mitä donna Rachele sanoo? Hän itkee. Molemmat vanhat miehet sanovat: "Hän on saattanut meidät pohjattoman kuilun partaalle. Hänen tähtensä olemme saaneet kärsiä elämämme suurimman nöyryytyksen". Mutta sitten he rauhoittuvat ja unohtavat, ja elämä alkaa kulkea edelleen tavallista kulkuaan. Mutta minä elän kaukana, hyvin kaukana, tuntemattomassa kuritushuoneessa, ja näen lakkaamatta edessäni ukko Zuan kamalat kasvot ja kostoa ilkkuvan hymyn. Hän yksin ei voi minua unohtaa. Hän pysyy alati luonani. Hän sai tietää sen jo eläessään, että osaisi kostaa minulle. Hän tiesi, mutta minä en tiennyt mitään. Tiedämmekö yleensä koskaan, miten jäljestäpäin käy? Tiedänkö minä, mitä huomenna tapahtuu? Voi Jumala, armollinen Herra, anna minulle anteeksi. Toivon yhä vielä. Ei! Ei! Tuhannesti ei!
Hän ei tahtonut toivoa, mutta odotti kuitenkin. Pieninkin risahdus sai hänet värähtämään. Pienestä ikkunasta tulvi kirkkoon keskipäivän kirkasta sinistä valoa. Metsä kuiski pikku pyhäkön ympärillä uneen tuudittavasti kuin mehiläisten surina pesän ympärillä. Ääretön, surunvoittoinen rauha täytti pienen kirkon, Herran huoneen, jossa vanhanaikainen madonna, uninen lapsi sylissä, oli tyynessä koruttomuudessaan niin kaukana tuosta naisesta, joka itki sen jalkojen juuressa.
Auringonlaskun aikana ukko Castigun veljenpoika, joka iltaisin vei lauman tuotteet myötäviksi laaksoon, palasi vuoristoon, meni setänsä luo ja alkoi kertoa:
— Pastori Virdis kutsutti minut luokseen ja pyysi sanomaan teille, että hän tänä iltana haluaa puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hän kehoitti minua nimenomaan huomauttamaan: kahden kesken.
Paimen riensi Annesan luo kertoen sanoman.
— Annesa, hän sanoi ääni liikutuksesta värähdellen, luulen melkein, että uneni toteutuu. Se merkitsee, ettei pappi tahdo sinun lähtevän laaksoon. Tämä on todistuksena siitä, että on olemassa toivoa.
Annesan ruumis alkoi vapista.
— Älkää herättäkö minussa turhaa toivoa! Ei! Ei!… enhän minä enää saa toivoa…
— Miksi et saisi toivoa? Yön perästä tulee päivä. Rukoile, rukoile,
Annesa! Minä riennän sillä välin laaksoon. Tahdotko tulla majaani?