Mutta Annesa halusi jäädä pieneen kirkkoon. Kiireessään paimen unohti tuoda hänelle ruokaa; mutta Annesa ei tuntenut nälkää, ei saanut unta, ei hievahtanut sopestaan. Hän näki ikkunasta punertavan tähden kimmeltävän hämärän vihertävällä taivaalla, sitten toisiakin tähtiä. Ja metsä oli ääneti, kaikki vaipui hiljaisuuteen, odotuksen salaperäiseen hiljaisuuteen.
* * * * *
Ukko Castigu palasi puoliyön aikaan.
Kun Annesa kuuli avaimen kirskuvan ruosteisessa lukossa, hänet valtasi outo tunne. Hän kuvitteli, että näkymätön olento, tuntemattomasta maailmasta tullut aave yritti päästä kirkkoon keskustelemaan hänen kanssaan ja ilmaisemaan hänen tulevaisuutensa salaisuuden. Mutta tulija olikin vanha paimen. Annesa tunsi hänen askeleensa, näki hänen päänsä kuvastuvan tummana ikkunan harmaaseen, tähtien tuikkeen valaisemaan nelikulmioon, ja tavasta, jolla vanhus sanoi: "Annesa, kuulehan!" hän aavisti, että ukko kuin salatun maailman aave ilmaisisi hänelle hänen tulevaisuutensa salaisuuden.
— Setä Castigu?
— Huomenna, huomenna heidät päästetään vapaalle jalalle. Asianajaja kertoi pastori Virdikselle ruumiinavauksessa käyneen selville, että vanhus oli kuollut tukehtumalla, omaan tautiinsa, ettei kukaan ollut häntä lyönyt, ja ettei kukaan muu kuin Herra itse ollut aiheuttanut hänen kuolemaansa.
Annesa lysähti polvilleen pimeässä, ja hehkuva, auringon loisteen kaltainen valo kirkasti hänen sielunsa.
— Herra on antanut anteeksi. Herra on katsonut syvälle sydämeeni, on punninnut hairahdukseni ja kärsimykseni. Hän on havainnut sen rikkomustani suuremmaksi.
Ukko Castigu kuuli pimeässä Annesan hampaiden rajusti kalisevan.
— Annesa, mitä teet? Lähde pois täältä minun kanssani. Kirkkoherra neuvoo sinua pysymään täällä aloillasi, kunnes heidät on päästetty vapaiksi. Kuulitko?