— Kuulin.
— Mutta mitä nyt teet?
— Rukoilen.
— Nyt voit olla huoleti, paimen sanoi suorasukaisesti. Voit nyt lähteä majaani lammastarhaan.
— Ei, jään tänne, tahdon rukoilla.
— Voit rukoilla majassanikin. Jumala kuulee äänesi yhtä hyvin siellä.
Etkä ole syönyt mitään, Kultakutri.
Kuullessaan itseään mainittavan hyväilynimellään Annesa tunsi rajua iloa. Ukko Castigu ei ollut kaikkina näinä kauhun päivinä kertaakaan maininnut häntä tällä nimellä.
Kaikki oli siis ohi. Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? Saadakseen siitä varmuuden Annesa nousi unohtaen rukouksensa ja noudatti vanhuksen kehoitusta:
— Lähdetään! Lähdetään!
He poistuivat pienestä pyhäköstä. Yö oli kirkas, taivas tähdessä. Taivaanranta näytti olevan aivan lähellä, heti metsän ja kallioiden mustien ääriviivojen takana. Ukko Castigun lampaat olivat laitumella pensaiden piilossa, niiden tiukujen tahdikas kilinä kuulosti salaperäiseltä, melkein lumoavalta soitolta, vuorilta, väreileviltä ääniltä, joiden helinä kohosi kivistä, kannoista ja pensaista.