Talossa oli hiljaista. Paula Virdis, papin sisar, oli jo makuulla keittiön viereisessä pohjakerroksen huoneessa. Hapuillen Annesa seurasi pappia, jonka kähisevä hengitys kuului pimeässä. He kulkivat käytävän päähän, josta nousivat kapeita, jyrkkiä portaita yläkertaan parvekehuoneeseen. Ikkuna oli avoinna. Huoneeseen tunki sirkan siritystä, kukkien tuoksua ja tähtien tuiketta. Pappi sytytti lampun. Annesa tunsi ennestään tämän huoneen, joka oli yksinkertaisesti sisustettu kuin talonpojan tupa. Väsyneenä ja masentuneena, mutta silmät sisäisen liekin hehkua heijastaen hän vaipui istumaan vanhalle arkulle, jossa oli merkkejä hiirien hampaista, ja hänen päänsä retkahti alas ikäänkuin väsymyksen ja unisuuden painamana. Pappi pani ikkunan kiinni ja kääntyi häneen päin näyttäen suuttuneelta.
— No?
— Nyt olen täällä, Annesa virkkoi kavahtaen ylös. Kuljin siitä ohi ja pysähdyin kuuntelemaan ikkunan alle.
— Mistä siitä?
— Siitä, Annesa vastasi viitaten kädellään tarkoittamaansa suuntaan ikäänkuin sanoakseen, ettei ollut mitään muuta paikkaa kylässä, minne hän olisi voinut pysähtyä. Siitä, missä te äsken olitte. Sitten kuljin teidän edellänne tänne ja odotin teitä. Näittekö?
— Totta kai, totta kai. Näin kyllä, näin kyllä.
Pappi alkoi astuskella edestakaisin huoneessa. Mitä tehdä? Mitä tuo
nainen hänestä tahtoi? Hän tahtoi apua, toivoi häneltä pelastusta.
Miten pelastaa hänet? Hyvät aikeet, hyvät sanat eivät riittäneet.
Täytyi toimia. Mutta miten?
— Olen jo kaksi päivää ajatellut sinua, pappi sanoi katsomatta vieraaseensa. Ja mielipiteeni on, ettei tämän kylän ilma enää ole sinulle soveliasta.
— Niin, aionkin lähteä pois täältä.
— Mutta minne? Minne?