— Neuvokaa te minne.
— Minäkö? pastori painoi sormen rintaansa vasten. Tietysti minä! Ensin pannaan toimeen aika sekasorto; sitten minun tulee järjestää asiat oikealle tolalle.
— Te olette sielunpaimen, Annesa soperteli. Älkää suuttuko, rakas kirkkoherra, älkää hylätkö minua. Te autatte kaikkia, varmaan autatte minuakin.
— Myöhäistä, liian myöhäistä, pappi huomautti surullisesti.
Mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:
— Sisarenne Paula valitti minulle kerran: "Veljeni ei koskaan ajattele itseään. Sentähden talomme näyttää hökkeliltä, ja ihmiset moittivat häntä ja sanovat, että hän on saita ja piilottaa rahansa. Sensijaan hän aina ajattelee muita, hän on pahantekijöiden, tuhlaajapoikien ja rappiolle joutuneiden isä".
— Paula on lörppö, oikea suunpieksäjä, eikä mikään muu.
— Tahdon lähteä tieheni, enkä enää koskaan toiste tule tähän taloon. Mutta auttakaa nyt minua. Tänä iltana olin kyllin vahva vastustamaan kiusausta, etten mennyt sinne, mutta huomenna, miten käynee huomenna? Tahdon lähteä pois koko seudulta, asettua Nuoroon. Suositelkaa minua sisarentyttärellenne. Rupean palvelijattareksi, teen työtä, elän kunniallisesti.
— Paulu etsii sinua, löytää sinut viimein, ja sinä lankeat jälleen.
— Ei! Ei! Annesa huudahti pannen kädet ristiin ja ojentaen niitä rukoilevin elein. Älkää puhuko tuollaisia! Mutta puhukaa te, kirkkoherra, Paulun kanssa. Sanokaa hänelle kaikki, jos se on tarpeen.