— Minäkö? Ennemmin huuleni kuivukoot kuin ilmaisisin salaisuutesi.
Sinun itsesi se on tehtävä.
— Minunko? Annesa vuorostaan sanoi.
Ovelle koputettiin. Annesa säpsähti ja tuijotti sinnepäin silmät selällään. Huolimatta asian selviytymisestä hän yhä pelkäsi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hänen rikoksensa voisi pysyä salassa ja jäädä rankaisematta. Sitten surumielinen, mutta samalla hehkuva toivo värähti hänen sydämessään.
— Ehkä se on Paulu! hän virkkoi puoliääneen.
— Niin, sitä sinä tietysti toivot! Ole vaiti.
Annesa loi katseensa maahan ja ajatteli, mitä olisi tehnyt, jos Paulu olisi äkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Hän olisi syöksynyt maahan, olisi sulkenut silmänsä, tukkinut käsillä korvansa ja painanut suunsa tomuun, jottei olisi nähnyt häntä eikä kuullut hänen puhettaan ja jottei olisi voinut puhutella häntä.
Silti, kun pappi avasi oven ja pienen poikasen ääni sanoi melkein rukoilevana: — Kirkkoherra, isä on sairaana ja tahtoisi tunnustaa syntinsä, Annesa huokaili pettymyksestä.
— Onko hänen tilansa huonontunut? pappi kysyi.
— On kovasti; hän näyttää jo kuolleelta, on rykinyt suustaan paljon verta, paljon verta…
Pojan ääni värisi. Annesa kuvitteli näkevänsä sairaan miehen, jolla oli ollut verensyöksy, ja muisti lupauksensa: "Tahdon hoitaa sairaita, painaa kuolevien silmät umpeen"…