Annesa nousi; hän näki papin panevan hatun päähänsä ja menevän ovelle.
Hän unohti sulkea kuistikon oven eikä näyttänyt enää ajattelevan
Annesaa.
— Herra pastori, enkö minä voisi hoitaa tuota sairasta?
— Pyhät enkelit! Pysy alallasi. Se sairas ei tarvitse sinua. Palaan tuossa tuokiossa.
— Jos täti Paula tapaa minut täällä?
Pappi ei kuunnellut. Hänellä oli kiire, hän otti lampun ja sulki ulkoa oven lukkoon. Annesa lyyhistyi jälleen arkulle eikä hievahtanut paikaltaan. Kukkien tuoksu, sirkan siritys, tähtien tuike tunki huoneeseen avoimesta kuistikon ovesta, ja hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän vielä olisi istunut don Simonen puutarhan portailla. Ja kaiken menettämänsä viehkeys, suru ja kaiho, valtasi hänet uudelleen.
— Kuka estäisi minua pakenemasta sinne? Jospa jo olisin poikennut sinne! Miksi, miksi en saa palata? Kuka sen minulta kieltää? Pastori Virdiskö, joka lukitsi oven? Miksi en saisi palata?
Kaiho kasvoi. Hän oli väsynyt, häntä nukutti, ja kuume alkoi polttaa. Oli aika palata kotiin ja mennä levolle vuoteeseensa. Olihan hän kulkenut niin pitkän matkan pimeässä kivien yli ja orjantappurapensaiden lomitse; nyt oli jo aika levähtää. Hän sulkee silmänsä ja nukahtaa. Äkkiä ilmestyy hänen eteensä naisolento, täti Paula, papin toraisa sisar.
— Kuka sinä olet? Mitä teet täällä? Nainen täällä! Se on totta, veljeni Micheli on päästään vialla, pian hän tulee pähkähulluksi; vähän hassu hän aina on ollut. Mene tiehesi!
— Olen Annesa, rakas täti Paula.
— Mene hiiteen rakkaine Paula täteinesi! Mene matkoihisi! Olen saanut tarpeekseni toisten ihmisten onnettomuudesta, minulla on sitä itselläni yllin kyllin.