Annesa nousee ja lähtee. Hän kulkee, kulkee pitkin pimeitä teitä ja saapuu sinne, don Simonen talon edustalle. Portti on kiinni. Hän työntää sitä, se aukenee. Huomaa, että Gantine on salaa poistunut talosta ja jättänyt portin lukitsematta. Annesa menee pihaan, sieltä keittiöön ja huoneeseen. Oven takana palaa yölamppu. Ukko Zua istuu vuoteessa ja hengittää huohottaen. Annesa heittäytyy sohvalle ja on vaipumaisillaan uneen. Mutta äkkiä hän kohottautuu ja katsoo säikähtyneenä vanhukseen. Eikö hän siis olekaan kuollut? Eikö Annesa ollutkaan surmannut häntä? Mitä ukko parast'aikaa tekeekään? Miksi he ovat tuoneet hänet siihen takaisin? Elääkö hän todella? Onko hän ylösnoussut? Aikooko hän puhua, ilmiantaa Annesan? Täytyy paeta, täytyy kulkea yhä vielä, väsymättä. Mennä kauas, kauas.
Hän kavahti torkuksistaan ja ajatteli:
— Täytyy yhä vielä kulkea… kulkea…
* * * * *
Vähän myöhemmin hän kuuli papin palaavan kotiin. Hän odotti tätä, mutta vasta muutaman hetken kuluttua vanhus kiipesi yläkertaan.
— Varmaankin hän kävi täti Paulan huoneessa ilmoittamassa, että minä olen täällä. Kyllä kai täti on nyt aika tavalla torunut!
Mutta täti Paula ei torunutkaan. Hän nukkui pohjakerroksen huoneessa, joka oli yhtä vaatimattomasti sisustettu kuin papin huone yläkerrassa. Kun pappi astui hänen huoneeseensa ja herätti hänet sanoen, että täytyi piilottaa Annesaa ainakin muutamia päiviä, täti Paula tyytyi sanomaan:
— Nyt on päähäsi pälkähtänyt piilottaa ihmisiä, kun et voi piilottaa rahoja. No tulkoon sitten tänne se nainen.
Pappi Virdis vei Annesan pieneen pohjakerroksen huoneeseen ja jätti naiset kahden.
Täti Paula oli suuresti veljensä, vanhan papin, näköinen, jonka kanssa hän aina oli elänyt yhdessä.