— Kuka sen tietää? Olen niin väsynyt, sallikaa minun nukkua.
— Entä Gantine, oletko tavannut häntä? Hän kiertelee ympäri kylää ja tiedustelee olinpaikkaasi. On kuin mielipuoli.
— Gantine parka! Hän on niin nuori.
Vanhapiika lörpötteli edelleen, mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan vaipui surullisiin mietteisiinsä.
Kolme päivää hän lymyili tässä synkässä huoneessa, joka sai valonsa pienestä katon rajassa olevasta ikkunasta. Siitä hän kuuli Gantinen äänen, kun poika kerran tuli tapansa mukaan kysymään tietoja Annesasta.
— Poikaseni, täti Paula sanoi, Annesa on varmaankin lähtenyt kauas, hyvin kauas. Ja siinä hän on tehnyt oikein. Hänen sijassaan minä olisin paennut maailman ääriin, olisin luikkinut tieheni kuin kärventynyt kissa.
— Mutta miksi? miksi? Gantine kysyi surkealla, valittavalla äänellä.
— Miksi, miksi — mistä minä sen tiedän! No niin, koeta rauhoittua.
Annesa ei luultavasti koskaan enää palaa.
— Voi tuota ukkorähjää! Jos hän vielä eläisi, niin kyllä minä löisin hänet kuoliaaksi. Vielä kuoltuaankin hän kiusaa meitä.
— Se on totta, Annesa huokaili kolkon huoneen hämärässä.