— Hän ei enää pidä minusta, Gantine valitti. Hän ei ole enää pitkään aikaan välittänyt minusta. Sen olen hyvin huomannut. Muuten hän ei olisi tehnyt niin, täti Paula. Ymmärrän kyllä, että hän kantaa kaunaa isäntäväellemme eikä enää tahdo palata heille, missä on kärsinyt niin suuresti. Sillä heidän tähtensä hän on saanut kärsiä.
— Vaiti, vaiti, senkin lörpöttelijä! täti Paula tiuskaisi. Kuinka niin heidän tähtensä? päinvastoin heidän pitäisi sanoa…
— Mitä heidän sitten pitäisi sanoa?
— No niin, jos Annesa olisi antanut sairaalle rauhoittavaa lääkettä, ukko ei olisi kuollut.
— Rauhoittavaa lääkettä, vielä mitä! olisi kuristanut hänet kuoliaaksi!
— Suu kiinni, senkin lörpöttelijä, ja heti paikalla!
Annesa ajatteli:
"Jos Gantine tietäisi kaiken, puolustaisikohan hän minua? Hänkin vihasi vainajaa. Mutta Gantine ei koskaan saa sitä tietää. Ei! Tuhannesti ei! Mene, mene Gantine parka! En tahdo enää pettää sinua, en enää tahdo pettää ketään".
* * * * *
Herjettyään lukemasta rukouskirjaansa pastori Virdis nousi ja asettui parvekkeen lasioven eteen. Taivas oli käynyt harmaaksi; tähti, joka loi vihertävää tuikettaan pieneen huoneeseen, oli tullut näkyviin etäisen vuoren yläpuolella. Sirkka siritti. Pappi odotti Paulua ja hevosmiestä, ukko Sogosta, jonka oli määrä tuoda hänelle kirje Nuorosta. Mutta kumpaakaan ei kuulunut tulevaksi, vaikka posti todennäköisesti jo tunti sitten oli saapunut. Viimeinkin näkyi kehnoissa pukimissa oleva vanhus kulkevan pienen "torin" poikki, ja samassa hän kuului kolkuttavan parvekkeen alla olevalle ulko-ovelle.