— Tulkaa ylös vain — vihdoinkin! pappi kehoitti vetäytyen pois ikkunan äärestä.
Hän sytytti lampun, otti tuolin selkänojalle kuivamaan asetetun valetukkansa ja painoi sen päähänsä, vaikka se vielä oli kosteana hiestä. Sitten hän pani parvekkeen oven kiinni ja avasi portaisiin vievän oven. Ukko Sogos kapusi ähkien portaita ylös.
— Vanhuus vaivaa, kirkkoherra, vanhuus vaivaa! Ei enää jalka nouse niinkuin nuorempana.
Hevosmies tuli sisälle. Ryppyinen, harmaapartainen vanhus näytti kerjäläiseltä.
— No? näittekö sisarentyttäreni?
— Kävin hänen luonaan ja annoin hänelle kirjeenne. Tässä on vastaus.
— Painakaa puuta. Odottakaahan… pappi otti kirjeen kuoresta huomaamatta, että se jo oli avattu.
— Hyvä! Hyvä! pappi virkkoi taittaen jälleen kirjeen kokoon ja jättäen kuoren pöydälle. Kuulkaahan, teidän pitää nyt tehdä minulle pieni palvelus.
Ukko, joka istui arkulla pöydän ääressä, loi pienet, murheelliset silmänsä kirjekuoreen ja ojensi kätensä.
— Käskystä, herra pastori. Olette auttanut minua niin monta kertaa. Olen aina sanonut: "Kirkkoherra voi aina käskeä, minä olen hänen nöyrä palvelijansa".