— Mitä Paulu tahtoo? Annesa kysyi hiljaa, ja pappi vastasi puoliääneen:
— En tiedä. Luulen hänen epäilevän — niinkuin kaikki muutkin — sinun olevan täällä. Tässä kirje on. Lue se. Nyt minä menen. Rohkeutta!
Annesa sytytti tulen ja luki harvat, huonolla käsialalla kirjoitetut rivit:
"Rakas eno,
Toimitin oitis asianne. Täällä olisi sopiva paikka sille naiselle, jota suosititte. Isäntä on varakas talonomistaja Nuorossa. Hänen vaimonsa on vanha, eikä hänellä ole lapsia. Mutta siinä talossa täytyy tehdä työtä, leipoa paljon ohraleipää palvelusväelle, ja lisäksi raataa maatöissä. Mutta isäntäväki on ystävällistä ja kohtelisi hyvin suosittamaanne naista. Jos hän tahtoo, voi tulla jo huomenna. Olemme kaikki terveinä.
Sisarentyttärenne Maria Antonia".
Annesa luki kirjeen moneen kertaan, yhä uudelleen, mutta ymmärsi vaivoin sen sisällyksen, hänen ajatuksensa kun olivat ylhäällä pienessä huoneessa, jossa pappi ja Paulu varmaankin puhuivat hänestä. Mitä he sanoivat? Mitä Paulu tahtoi? Annesa olisi uhrannut kymmenen vuotta jäljellä olevasta kurjasta elämästään saadakseen kuulla molempien miesten keskustelun. Ja hän toisti itsekseen papin viime sanan: "Rohkeutta! Niin, rohkeutta, Annesa! Rohkeutta taistelemaan, voittamaan, jottet jälleen vajoaisi synnin pimeään kuiluun".
Keittiöstä ei kuulunut risahdustakaan. Epäilemättä utelias täti Paula seisoi kuuntelemassa ylhäällä parvekehuoneen oven takana. Kunhan nuo molemmat miehet vain eivät viittailisi kauheaan salaisuuteen! Ei, se ei ollut mahdollista. Paulu ei tiennyt, ei osannut epäillä, ei voinut luulla… Ja pastori Virdis oli sanonut: "Ennenkuin puhun siitä, huuleni kuivukoot!"
He puhuivat kenties Annesan katoamisesta; Paulu ehkä sanoi:
— Tiedän, että hän on täällä, tahdon nähdä hänet, tahdon pakottaa hänet palaamaan kotiin.