— Miten tiedät kaiken, Gantine? Vilkas mielikuvituksesi kaiketi vie sinut harhaan, vanha neiti sanoi hämmästyneenä ja uteliaana. Etköhän erehdy?

— En erehdy, täti Paula. Se on totinen tosi. Miksi Annesa ei palaa kotiin? Sentähden, ettei Paulu tahdo. Miksi Paulu alinomaa keskustelee ja väittelee ukkojen ja äitinsä kanssa? He luulevat, että Annesa on syyllinen, ja Paulukin on samaa mieltä. Hän sanoo tahtovansa velvollisuudesta solmia avioliiton Annesan kanssa, ja vanhukset väittävät häntä mielettömäksi. Paulu sanoo lähtevänsä kauas vuorikaivoksille ja ottavansa Annesan mukaansa. Donna Rachele itkee yhtenään, ja don Simone on pakahtumaisillaan raivosta ja surusta. Asiat ovat näin, täti Paula, valitettavasti näin.

— Mutta Annesa ei luultavasti tiedä mitään tästä kaikesta.

— Kaikkia vielä! Hän on yksissä tuumin Paulun kanssa. Muuten hän olisi palannut kotiin. Hän ei palaa, koska on, sellainen kuin on, kavala nainen, viekas metsäkissa. Minä vihaan häntä nyt enkä huolisi vaimokseni, vaikka hänellä olisi kahdet laidunmaat, tuhannen skudon arvoiset kummatkin!

— Mutta miksi siis haeskelet häntä? Ethän enää välitä hänestä. Anna hänen olla…

— Vihaan häntä, Gantine toisti, mutta soinnuttomalla ja alakuloisella äänellä.

Oven takana Annesa mutisi itsekseen:

— Parempi näin, parempi näin!

— Minäkö haeskelen häntä? Se ei pidä paikkaansa. En enää vähääkään välitä hänestä. Mutta tahdon tavata hänet sanoakseni hänelle suoraan, etten ole pölkkypää, etten tahdo olla naurunalaisena kaikkien hampaissa ja että surkuttelen häntä. Tyttöparka! Hän ei koskaan ole nähnyt naulaa, joka on ollut vähällä lävistää hänen silmänsä. Typerä on aina ollut hän, enkä minä. Minä olen mies, kärsin nyt ja kärsin vastakin, mutta ehkä kestän koettelemuksen, unohdan hänet ja löydän toisen naisen, joka pitää minusta. Mutta miten hänen käy? Vaikka hän menisi naimisiin isännän kanssa, hänen asemansa ei siitä paranisi. Hän on kuitenkin aina vain palvelijatar. Paulu lyö häntä jo yhdyselämän ensi päivänä. Hän kostaa Annesalle kaikki vastoinkäymiset, jotka ovat tulleet hänen osakseen. He ovat aina käyttäneet hyväkseen ja kiusanneet Annesaa, joka edelleenkin joutuu olemaan heidän uhrinaan. Ja minä vain nauran, täti Paula, saattepa nähdä!

Silti hän ei ainakaan nyt nauranut. Hänen äänensä kuulosti niin vaikeroivalta ja paheksuvalta, kuin hän olisi ollut lapsi, joka on itkuun heltymäisillään.