Täti Paula ei tiennyt, mitä sanoa. Hän hääri äänetönnä kattaessaan pöytää ilta-ateriaksi. Ja hän alkoi käydä levottomaksi ajatellessaan, että Paulu minä hetkenä tahansa voisi tulla keittiöön ja kuulla Gantinen katkerat sanat.
— Muutoin voin vakuuttaa, Gantine jatkoi, että kaikki on minulle yhdentekevää. Sitäpaitsi voin, jos tahdon, saada niin monta tyttöä kuin haluan. Kauniimpia, kunniallisempia ja nuorempia kuin hän. Annesa lähentelee neljääkymmentä. Minä en vielä ole täyttänyt kahtakymmentäseitsemää. Menköön hiiteen. Kun hän on vanha, minä olen vielä nuori.
— Sitähän minäkin. Miksi siis olet niin tuohkeissasi? Katso itsellesi toinen morsian. Älä hukkaa aikaa, lapsukaiseni. Olisihan esimerkiksi Ballora, Anna Decherchin veljentytär; hän sopisi sinulle hyvin. Hän ei ole vailla kolikoitakaan.
Mutta Gantine paukahdutti kätensä yhteen ja huusi rajusti:
— Olkaa vaiti! Miksi puhutte tuollaisista? Minä en ajattele rahtuakaan sellaista nyt.
— Älä huuda! Luulen, että he jo laskeutuvat portaita alas.
— Ketkä?
— Micheli ja don Paulu.
— Onko don Paulu täällä? Gantine kysyi hiljentäen ääntään. Siinä tapauksessa menen tieheni.
Hän nousi ja kuunteli. Oven takana Annesa saattoi vain vaivoin hillitä levottomuuttaan.