— Zua, kuule! hän huudahti kääntyen sairaaseen päin, eikö ole totta, että nuoret ovat tähän maailman aikaan vakavampia kuin vanhat?
Ukko ähisi, koetti kohottautua istumaan ja ärähti suuttuneena:
— Nuoretko? Minäkin olen ollut nuori, mutta olin aina vakava.
Krimillä tunsin ranskalaisen kapteenin, joka alinomaa sanoi minulle:
'Te sardinialainen olette satavuotias'. Ja… ja… La Marmora sanoi
minulle taistelun jälkeen… äh… ähhäh.
Yskänpuuska esti häntä jatkamasta. Rachele meni ukon luo, kohotti hänen päätään ja viittasi hänelle rauhoittavasti.
— Voi veikkonen! Cosimu sanoi kohotellen käsiään miksi noin kiivastut?
Etkö huomaa, miten pahaa se tekee sinulle?
Sairas tahtoi kuitenkin kaikin mokomin puhua, mutta vain muutaman sanan saattoi erottaa hänen kähisevästä soperruksestaan.
— Minä… Viktor Emanuel… mitalin… Balaklava… minä olen aina tehnyt työtä… sitävastoin toiset…
Annesa kulki edestakaisin. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi ja loi vanhukseen vihaa säihkyviä katseita ja kiristeli hampaitaan, koettaen hillitä itseään, ettei purkaisi vihaansa.
Hänen tultuaan takaisin keittiöön köyhä vieras yritti taas laskea leikkiä ja saada Annesan yhtymään lörpöttelyyn. Mutta tämä vaikeni itsepintaisesti, meni äkkiä pihalle ja viipyi siellä kauan aikaa.
Sitten mies kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä ja etsi katseillaan olkimattoa laskeutuakseen levolle. Hän luuli kuulevansa Annesan puhuvan jonkun miehen kanssa pihalla ja höristi korviaan.