— Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?
Paulu oli selittänyt aikovansa ehdottomasti, vaikka vastoin kaikkien tahtoa, solmia avioliiton Annesan kanssa. Hän piti Annesaa syyllisenä, ja juuri sentähden hän tahtoi ottaa tämän vaimokseen. Mutta hänen päätöksessään oli niin paljon raivoa ja katkeruutta, että pappi oli siitä kovin pelästyksissään.
— Se olisi pirullinen avioliitto, hän ajatteli yhä nyppien valetukkaansa.
Sitten hän nousi ja alkoi laskea sormillaan:
— Ensiksi: En usko Paulun päätökseen. Silti hän on valmis ahdistelemaan Annesaa ja lähtemään Nuoroon hänen jälkeensä. Toiseksi: Luotan varsin vähän sen onnettoman naisen katumukseen ja kääntymykseen. Pahimmin minua peloittaa se, ettei hänellä ole tunnonvaivoja. Nyt hän on jonkinlaisen uskonnollisen haltioitumisen vallassa mutta uskaltaisin lyödä vetoa, että jos hän näkee Paulun, hän oitis heittäytyy tämän syliin. Kolmanneksi: Jos niin tapahtuu, olemme kaikki hukassa; hukassa molemmat poloiset nuoret, molemmat ukot, hukassa onneton äiti ja hukassa minäkin Herran edessä, kun en ole kyennyt pelastamaan eksynyttä sielua. Kaikki olemme hukassa.
— Eikö tässä talossa aiotakaan syödä illallista tänään? Kaikki on valmista. Tule alas!
Vanha Paula seisoi kynnyksellä. Pappi tuijotti sisareensa häntä edes huomaamatta ja toisti epätoivoissaan:
— Hukassa, hukassa!
— Mikä on hukassa? Vanha sisar kysyi levottomana katse luotuna maahan.
— Käske se nainen tänne heti paikalla! pappi sanoi taaskin nykien tekotukkaansa ja alkaen mitellä lattiaa.