— Minäkö? Niin, se on totta. Sanoithan, että tahdot elää katumuksentekijänä. Niin puhut tänään. Mutta kuukauden, vuoden kuluttua luultavasti puhut toisin. Jos tapaat Paulun, etkö hänen kanssaan jälleen lankea kuolemansyntiin? Ehkä sentään on parempi, että menette naimisiin.
— Ei! Ei ikinä! Annesa sanoi rajusti.
— Paulu tahtoo tavata sinua. Hän tietää, että olet täällä, tietää, minne aiot lähteä; sanalla sanoen, tietää kaikki. Hän sanoo tulevansa perässä… parempi, että tapaatte toisenne ja että sanot hänelle, mitä ajattelet.
— Ei! Ei! Annesa toisti rukoilevasti. En tahdo nähdä häntä. Rakas, hyvä kirkkoherra, älkää salliko hänen tulla puheilleni!
— Kas niin! Sinua peloittaa tavata häntä. Juuri sentähden on parempi, että tapaatte toisenne ja että kahdenkesken sovitte asiat. Ja jos tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, Annesa, niin tee se! Tämä on ehkä kaikkein suurin katumuksentekosi. Mutta se tuottaa paljon kyyneliä toisille, viattomille. Jumala kuitenkin on armollinen ja laupias. Hän on antanut sinulle anteeksi, eikä tahdo rangaista sinua ylenmäärin. Mutta hän vaatii, ettet enää tee pahaa toisille. Ymmärrätkö?
Annesa tarkkasi häntä katseillaan. Hän huomasi, että vanha pappi oli kiihoittunut, ja oivalsi, ettei tämä vieläkään luottanut häneen. Mitä hän sanoisi, saadakseen hänet uskomaan?
— Herra pastori, hän vastasi vilpittömästi, aika kyllä näyttää, että päätökseni on luja!
— Aika! Aika! ukko mumisi kääntäen katseensa parvekkeelle ikäänkuin hakien pimeästä tulevaisuuden osviittoja.
Hän pysähtyi, loi Annesaan salaa katseen ja pudisti päätään.
— Etkö siis enää tahdo nähdä häntä? Ajattele tarkoin asiaa. Sinulla on koko huomispäivä aikaa.