— En lähde kanssasi.
Viha leimahti Paulun silmissä.
— Sinä lähdet! Heti paikalla. Joudu, joudu!
Paulu ojensi kätensä, mutta veti sen heti jälleen takaisin, ikäänkuin hänen tahtoaan vahvempi voima ja kammo olisivat estäneet häntä koskettamasta Annesaa. Annesa huomasi sen, samoin kuin vuoristossa oli huomannut pastori Virdiksen vaistomaisen pelon. Hän vetäytyi kauemmaksi.
— Tahdon kyllä matkustaa pois, mutta en lähde sinun kanssasi, hän sanoi surullisesti, mutta tuntematta katkeruutta, tuijottaen toisen paheksumista uhkuviin silmiin.
— Miksi tulit? Tiesithän, etten noudattaisi kehoitustasi. Eikö kirkkoherra sanonut sitä sinulle? En enää koskaan seuraa sinua.
— Sen sinä teet, totisesti. Panen sinut kahleisiin…
— Voithan yrittää laahata minut jäljessäsi. Mutta heti ensi tilassa pakenen luotasi, ettäs tiedät…
Paulu laski käsivartensa ristiin rinnalle ikäänkuin tukahduttaakseen jokaisen väkivallan puuskauksen. Hän vapisi ja lähestyi, loittoni taas ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten vallassa, kokien vuoroin vihaa ja intohimoa, sääliä ja kammoa. Annesa ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena, ei edes hänen kaikkein epätoivoisimpinakaan hetkinään, kun hän sanoi aikovansa ottaa itsensä hengiltä. Ja hän katseli Paulua joutuen vastoin tahtoaankin säälin ja nöyryyden valtaan.
— Sinun täytyy tulla mukaani, Paulu sanoi seuraten tyttöä rautatammen juurelle, jonka taakse tämä oli paennut. Sinun täytyy tulla kanssani. Jollet tule tänään, niin huomenna. Lähde vain nyt yksin, mutta paina tarkoin mieleesi, mitä sanon sinulle: Estän sinua rupeamasta palvelijattareksi. En ole retku, olen Paulu Decherchi ja tiedän, mikä on velvollisuuteni. En hylkää sinua. Ymmärrätkö?