— Kaikki on totta. Tapahtunut, mikä tapahtunut.
Annesa ravisti päätään ja käsivarsiaan ikäänkuin pudistaakseen pois itsestään koko menneisyyden. Paulu näytti rauhoittuvan hänen sanoistaan. Hän painoi päänsä alas ja katseli maahan tallattuja muratinlehtiä. Hiljaisuudessa kaikui yläilmoista leivon livertely entistään iloisempana.
— Mitä aiot tehdä? Paulu kysyi. Minne lähdet? Olet sairas, olet vanhennut. Tiedätkö, mitä merkitsee palvelijattarena olo? Tiedätkö, millainen se talo on, johon aiot asettua? Tunnen tulevan isäntäväkesi. He ovat itaroita ja vaativaisia. Ne ihmiset eivät suinkaan kohtele sinua ystävällisesti. Tulet sairaaksi, kaadut ja lakastut kuin nuo muratin lehdet tuossa.
— Muratti oli tukahduttamaisillaan puun. Parasta oli, että se temmattiin siitä irti, Annesa huomautti liikutettuna myötätunnosta, jota Paulu vihdoinkin hänelle osoitti. Ja hän vaipui istumaan kivelle peittäen kasvonsa käsillään.
Paulu puhui edelleen, ja Annesa itki. Mutta äkkiä Annesa rauhoittui ja istui liikkumattomana kivellä, kyynärpäät polvilla ja pää käsien varassa, samoin kuin oli istunut puutarhanpuoleisilla portailla hauteessaan synkkiä ajatuksiaan. Hän vaistosi, että Paulu sisimmässään oli iloinen päästessään hänestä eroon. Paulu taaskin tunsi, että hänen sanansa olivat turhia ja etteivät ne tunkeneet Annesan sydämeen.
Etäältä alkoi kuulua postinkuljettajan rattaiden raskasta räminää.
— Mene! Mene! Annesa rukoili, mene Herran nimessä. Jätä minut oman onneni nojaan. Purista kättäni, tervehdi omaisiasi, don Simonea, setä Cosimua, donna Rachelea. Sano heille, etten ole kiittämätön. Olen onneton, mutta en kiittämätön. Mene; hyvästi!
Paulu ei liikahtanut paikaltaan.
Postivaunut lähestyivät. Ne olivat epäilemättä jo sivuuttaneet viimeisen tien mutkan ennen siltaa.
Annesa nousi ja otti maasta myttynsä.