— Paulu, hyvästi! Purista kättäni!
Mutta Paulu oli kovin kalpea. Häntä ilmeisesti raastoi sekä halu päästää Annesa lähtemään että nöyryytys, jonka Annesan jalomielisyys hänelle tuotti. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuntui jälleen kiihoittuvan.
— Ei! Ei! En tahdo sanoa sinulle hyvästi enkä puristaa kättäsi. Näemme toisemme jälleen! Kadut vielä katkerasti sitä, mitä tänään teet. Lähde vain matkoihisi, en estä sinua. Mutta en anna sinulle anteeksi, en voi antaa sinulle anteeksi, sillä tänään loukkaat minua pahemmin kuin kukaan koskaan ennen. Mene, mene siis!
— Paulu, rakas! Annesa huusi epätoivoissaan. Anna minulle anteeksi! Katso minuun! Älä päästä minua epätoivoisena lähtemään! Anna minulle anteeksi!
— Tule mukaani. Menen sanomaan ukko Sogokselle, että hän saa ajaa ohi.
Silloin Annesa kavahti Paulun kaulaan estääkseen häntä menemästä. Ja miehen käsivarsien syleilyssä, tämän painaessa häntä todellisen säälin valtaamana povelleen Annesa värähteli kuin haavoittunut lintu.
— Lähdetään! Lähdetään! Paulu toisti. Lähdetään, minne sinä tahdot. Kaikkialla voi suorittaa katumusta. Olemme yhdessä tehneet syntiä, kadutaan myös yhdessä!
Postihevonen saapui, se pysähtyi sillan korvaan. Annesa tunsi, että Paulu puhui hänelle lempeästi, hän kun varmaan tiesi, että Annesa lähtisi pois. Ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään panna Paulua koetukselle. Niin hän erosi Paulusta, hän kun arveli tehneensä syntiä jo koskemallakin häneen. Sanomatta enää sanaakaan hän otti myttynsä ja meni tielle.
Paulu ei seurannut häntä.